International Psychiatric classification
the classification of mental and behavioral disorders recommended by the World Health Organization11 on osa kansainvälistä kokonaisluokitusta. Luokat on perustettu ottaen huomioon ulkoasu Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, neljäs painos (DSM-IV), American Psychiatric Association (APA),12, joka on hyvin tunnettu monissa maissa. Mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden ICD-10-luokitus säilyttää Kategoriat samansuuntaisina kuin DSM-IV: ssä, vaikka kuvaukset ovat usein erilaisia. ICD-10-luokituksessa ei kuitenkaan käytetä ”tarkistuslistan lähestymistapaa”, vaan annetaan yleinen kuvaus ja tärkeimmät vaadittavat kriteerit. APA: n DSM-IV ja DSM-IV TR (joissa selittävä teksti on muuttunut, mutta koodeja ei) säilyttävät samat perusteet kuin toisensa.
kivun osalta vaihtoehdot molemmissa järjestelmissä ovat seuraavat: Ensinnäkin, mikä tahansa tietty diagnoosi, kuten skitsofrenia tai masennus jonkinlainen voidaan tehdä ja osoittaa syy potilaan kipua tapauksissa, joissa ymmärretään, että diagnoosi pätee ja kipu voidaan hyväksyä johtuvat tällaisista ehdoista. Sitten ICD-10-luokituksessa esitetään kipuhäiriön Luokka, somatoformi, jatkuva (F45.44). Tämä luokka vastaa pohjimmiltaan sitä, mitä DSM-IV nyt kutsuu pysyväksi Somatoformiseksi Kipuhäiriöksi. ICD-10-luokituksessa vallitseva vaiva on jatkuva, vaikea ja ahdistava kipu, jota ei voi selittää täysin fysiologisella prosessilla tai fyysisellä häiriöllä. Sen oletetaan olevan psykologista alkuperää, mutta masennushäiriön tai skitsofrenian aikana ilmenevää kipua ei lasketa mukaan. Kipu, joka johtuu tunnetuista tai päätellyistä psykofysiologisista mekanismeista, kuten lihasjännityskivusta tai migreenistä, mutta jolla silti uskotaan olevan psykogeeninen syy, koodataan muualla luokiteltuihin häiriöihin tai sairauksiin liittyviin psykologisiin tai käyttäytymiseen liittyviin tekijöihin (esim., lihasjännityskipu tai migreeni). ICD-10: ssä yleisin ongelma on erottaa tämä häiriö orgaanisesti aiheutuneen kivun histrionisesta valmistelusta. Tämä luokka on siis pohjimmiltaan tarkoitettu käsittelemään kipua, joka palvelee tiedostamatonta motiivia. Useista käytännön syistä tämä on erittäin vaikea ehdotus todistaa kliinisesti.
DSM-IV: ssä kriteerit ovat yhtä tiukat, mutta diagnoosi tehdään paljon useammin sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. DSM-IV: n kroonisen kipuhäiriön kuvauksen mukaan otsikosta pudotettiin pois sana somatoform. Kipuhäiriö on kliinisen ilmentymän vallitseva painopiste, ja sen on aiheutettava merkittävää stressiä tai heikentymistä sosiaalisissa, ammatillisissa tai muilla tärkeillä toiminta-alueilla. Psykologisilla tekijöillä on katsottava olevan merkittävä rooli kivun alkamisessa, vakavuudessa, pahenemisessa tai ylläpitämisessä, eikä oiretta tai vajetta saa tuottaa tarkoituksellisesti. Tätä tilaa ei saa diagnosoida, jos kipu selittyy paremmin mielialalla, ahdistuneisuudella tai psykoottisella häiriöllä tai jos se täyttää dyspeunian kriteerit.
näillä kriteereillä rajoitetaan tila sellaiseksi, johon ei liity merkittävää masennusta tai ahdistusta tai joka johtuu fyysisestä sairaudesta. DSM-IV: ssä sallittiin kaksi versiota kipuhäiriöstä. Yksi on ”psykologisiin tekijöihin liittyvä kipuhäiriö”, jossa tarvittavat kriteerit täyttyvät kuten edellä, mutta psyykkistä sairautta ei ole. Toinen on ” kipuhäiriö, joka liittyy sekä psykologisiin tekijöihin että yleislääketieteelliseen sairauteen.”Tässä tapauksessa pätevät samat säännöt kuin kipuhäiriössä sinänsä, mutta ajatellaan, että fyysinen tila voi olla läsnä, mutta ei riitä selittämään suurta osaa oireyhtymästä. Siinä sanotaan seuraavasti: ”sekä psykologisilla tekijöillä että yleislääketieteellisellä sairaudella katsotaan olevan tärkeä rooli kivun alkamisessa, vakavuudessa, pahenemisessa tai ylläpitämisessä.”Siihen liittyvä yleinen sairaus tai anatominen kipukohta on koodattu erikseen.
havaintoni mukaan monet diagnosoijat, jotka ovat vilpittömästi kiinnostuneita potilaan hyvinvoinnista, suhtautuvat tähän kategoriaan myönteisesti keinona diagnosoida ahdistava psykologinen tila, jolle he eivät näe riittävää fysiologista tai yleistä lääketieteellistä selitystä. Mielestäni sitä ei kuitenkaan pitäisi käyttää tällä tavalla. Kognitiivisten diagnoosien kriteerien kannalta olisi loogisesti perusteltua vain, jos voitaisiin osoittaa, että on olemassa jokin psykologinen syy, joka alitajuisesti tuottaa oireen samaan aikaan kuin tuottaa ahdistusta tai masennusta—toisin sanoen se, mitä ennen kutsuttiin hysteriaksi. Muualla käsitellyistä syistä 13 kivun diagnoosia ”konversiohäiriöksi” voidaan harvoin tehdä riittävästi. Ihmisten, joilla on epäilyksiä, pitäisi yrittää kuvitella, voisivatko he sitä ajattelemalla saada aikaan sellaisen fyysisen oireen, kuten halvauksen, jota he ylläpitäisivät tietoisesti, ja voisivatko he saada aikaan kroonisen kivun tunteen itsessään pohtimalla sitä, ja kysyä sitten, miten on mahdollista, että kipua voitaisiin tuottaa tiedostamatta, jos sitä ei voida tuottaa edes tietoisesti? Kaiken kaikkiaan psykologiset diagnoosit kivun aiheuttajina eivät ole tämän kirjoittajan suosiossa muuten kuin hyvin rajatuissa tilanteissa. Silloin tällöin potilaat, joilla on klassinen masennustila, kärsivät voimakkaista päänsäryistä, jotka menevät pois, kun masennus on parempi. Joskus, potilailla, joilla on postherpeettinen neuralgia on paljon pahempi kipu, kun he masentuvat ja paljon vähemmän kipua, kun masennus hoidetaan, mutta tämä tilanne on suhteellisen harvinainen ja ei heijasta suurin osa joko yleislääketieteen, neurologinen, tai psykiatrinen käytäntö.
psykiatriaan liittyvä kroonisen kivun diagnoosi on tällä hetkellä kipuhäiriöluokkaan kuuluvan DSM-V: n osalta kiistanalainen kysymys. KHT: n tämänhetkinen ehdotus on, että kipuhäiriön kriteereihin tulee merkittäviä muutoksia, jotka koskevat sekä Kipuhäiriötä että muita niin sanottuja somatoformisia häiriöitä.”Näyttää siltä, että” somaattisen Oirehäiriön työryhmä ”ehdottaa radikaaleja muutoksia tähän kategoriaan ja aikoo (tai voi) nimetä somatoformisen häiriön jakson” somaattiseksi Oirehäiriöksi”, poistaa neljä olemassa olevaa DSM-IV-kategoriaa (Somatisaatiohäiriö, luulotauti, kipuhäiriö ja erilaistumaton somatoforminen häiriö), korvata nämä erilliset Kategoriat ja niiden kriteerit yhdellä uudella kategorialla (”somatoform Oirehäiriö”) ja soveltaa uusia kriteerejä.
saadakseen diagnoosin monimutkaisesta somaattisesta oirehäiriöstä potilaan tulee valittaa vähintään yhdestä somaattisesta oireesta, joka häiritsee tai häiritsee hänen arkeaan. Lisäksi potilailla on oltava vähintään yksi seuraavista E-tyypin kriteereistä: ”tunneperäiset/kognitiiviset/käytöshäiriöt: korkea terveysahdistus, suhteeton ja jatkuva huoli ’oireiden’ lääketieteellisestä vakavuudesta ja liiallinen määrä aikaa ja energiaa, joka käytetään oireisiin ja terveyshuoliin. Lopulta oireiden ja myöhempien huolien on täytynyt kestää vähintään puoli vuotta.”On olemassa joitakin lisäpätevyyksiä, ja tohtori Allen Frances, DSM-IV: n pääarkkitehti ja päätoimittaja, on arvostellut voimakkaasti järjestelmän kehittämistä, ja se on ollut laajalti käytössä ja virallisesti hyväksytty eri elimissä.
”Kipuhäiriön” diagnoosi DSM-IV: ssä ei ollut tämän kirjoittajan mielestä täysin tyydyttävä, ja sen käyttämättä jättämiselle on esitetty syitä. Kuitenkin (syistä, jotka liittyvät diagnoosin rahoittamiseen vakuutuskorvausten molemmin puolin aidan), monet asiantuntijatodistajat ovat yleensä luottaa DSM-IV diagnoosit. Jotkut ovat myös luottaneet DSM-IV-luokitusjärjestelmiin toimintakykyjen suhteen. Toiset, kuten minä, jotka ovat käsitelleet kipua-kokonaan-fyysisenä häiriönä medicolegal tarkoituksiin ovat käyttäneet kumpi versio American Medical Association oppaita arvioinnin heikkeneminen oli merkitystä niiden lainkäyttöalueella. Psykiatrisiin tarkoituksiin kivun aiheuttamaa vammaisuutta arvioitaessa voidaan kohtuudella soveltaa DSM-IV: ssä julkaistun somatoformisen Häiriöasteikon työkyvyttömyysperusteita viittaamalla toimintakyvyn kokonaisarviointiasteikkoon. Yhdysvaltain ulkopuolisilla lainkäyttöalueilla samaa asteikkoa voidaan kohtuudella käyttää myös sekä fyysisiin että psyykkisiin sairauksiin. Näin ollen ”Kipuhäiriön” kyseenalaisen diagnoosin sijaan toimintakyvyn kokonaisarviota voidaan käyttää diagnoosista riippumatta vain sen perusteella, mitä potilas voi ja ei voi tehdä—ilman välttämättä psykiatrista diagnoosia.
tähänastisen kokemukseni mukaan vastaavia tilanteita on tulkittu medicolegalin tilanteessa useammin puolustuksen eduksi kuin vahingonkorvauskiistoissa asianomistajan eduksi. Reilusti esitettynä sen pitäisi kuitenkin toimia yhtä hyvin argumentin molemmille puolille ja paremmin kuin mikään mielivaltainen skaalaus, joka ei liity yksilön elämänkokemukseen.