Australian vesirotat eli Rakalit ovat yksi Australian kauniista mutta vähemmän tunnetuista kotoperäisistä jyrsijöistä. Ja nämä älykkäät, puoliksi vedessä elävät rotat ovat paljastaneet erään toisen lahjakkuuden: ne ovat ainoita australialaisia nisäkkäitä, jotka syövät turvallisesti myrkyllisiä ruokokammakoita.
Tutkimuksemme, joka julkaistiin tänään Australian Mammalogy-lehdessä, löysi Länsi-Australiasta vesirottia, jotka olivat sopeutuneet metsästämään erittäin myrkyllisiä rupikonnia alle kaksi vuotta sen jälkeen, kun rupikonnat muuttivat rottien reviirille.
rotat, jotka voivat kasvaa yli 1 kg: n painoisiksi, ovat ainoa nisäkäs, jonka on havaittu erityisesti kohdistavan kohteensa suuriin rupikonniin ja leikkaavan ne siististi syödäkseen niiden sydämen ja maksan välttäen samalla myrkyllistä ihoa ja rauhasia.
Vesirotat
Vesirotat ovat yöeläimiä ja erityisesti vesistöihin sopeutuneita, räpyläjalkaisia ja pehmeää vettä hylkivää Turkkia. Niiden turkki on niin vaikuttava, että Australiassa oli kerran kukoistava vesirottien turkisteollisuus.
niitä tavataan järvissä, joissa ja estuaareissa, usein ihmisten rinnalla, Uudessa Etelä-Walesissa, Queenslandissa, Tasmaniassa, Etelä-Australiassa, kaukana Pohjois-ja Lounais-Länsi-Australiassa, Pohjoisterritoriossa ja Victoriassa, jossa niitä voi nähdä jopa St Kildan Laiturin varrella.
Vesirotat ovat myös erittäin älykkäitä, minkä osoittaa niiden nopea sopeutuminen metsästykseen ja yhden Australian myrkyllisimmän tulokaslajin – tulokaskonnan-syömiseen.
Ruokokonnat tuotiin Australiaan vuonna 1935 epäonnisessa yrityksessä hillitä ruokokuoriaista. Ne ovat levittäytyneet maan pohjoisosaan jopa 60 kilometrin vuosivauhtia jättäen jälkeensä tuhoa. Monet kotoperäiset lajit, kuten pohjankakonnat, keltatäplämonitorit ja krokotiilit, ovat kärsineet laajamittaisesta taantumisesta ja joissakin tapauksissa paikallisista sukupuutoista ruokokammakoiden syömisen seurauksena.
rupikonnat erittävät papukaijarauhasissaan (selässä, kaulassa ja hartioissa) toksiinia, joka voi olla kohtalokas jo hyvin pieninä annoksina.
Eat your heart out
Cane-rupikonnat saapuivat peltoalueellemme Länsi-Australian Kimberleyssä vuosina 2011-12, mikä johti petokantojen romahtamiseen, mukaan lukien lukuisat liskot ja pohjankääpiöt.
vuonna 2014 löytyi kuitenkin puro, jossa oli selvästi hyökännyt ruokosammakoiden ruumiita. Joka aamu löysimme jopa viisi uutta kuollutta rupikonnaa, joiden rinnassa oli pieniä, lähes identtisiä viiltoja vain viiden metrin syvyydessä. Mikä käytti lähes kirurgista tarkkuutta näiden rupikonnien hyökkäämiseen?
Post mortem-analyysi osoitti, että suuremmilta rupikonnilta oli poistettu sydän ja maksa ja sappirakko (joka sisältää myrkyllisiä sappisuoloja) siirretty siististi rintaontelon ulkopuolelle. Keskikokoisilla rupikonnilla oli sydämen ja maksan poistamisen lisäksi jommaltakummalta tai kummaltakin takajalalta poistettu myrkyllinen iho ja myös lihas syöty.
löytö kiehtoi meitä sen verran, että pystyimme leikkelemään vettyneitä ja mätäneviä rupikonnan ruumiita 40℃ lämmössä. Kauko-infrapunakameran kuvamateriaalin ja lihakseen jääneiden puremien analysoinnin avulla löysimme ovelan hyökkääjämme-alkuasukkaan vesirotan!
millaisia konnia rotat syövät?
vaikka Queenslandissa ja Pohjoisterritoriossa on ollut anekdotaalisia raportteja rupikonnia syöneistä vesirotista, Länsi-Australiassa, jonne rupikonna oli tuoreempi saapuja, tästä ei ole julkaistu raportteja.
emme myöskään tienneet, sietivätkö rotat rupikonnan myrkkyjä vai kohdistuivatko ne myrkyttömiin ruumiinosiin. Halusimme myös selvittää, kohdistuivatko rotat pieniin (ja vähemmän myrkyllisiin) rupikonniin, kuten jotkin muut jyrsijälajit, vai jahtasivatko ne tarkoituksella suurempia rupikonnia, jotka ovat parempi ravinnonlähde.
Tutkimuksemme aikana vangitsimme ja mittasimme yli 1800 ruokokammasta vain 15 päivän aikana vesirottapuron läheisyydessä. Valtaosa, 94%, oli keskikokoisia, 3,5% pieniä (alle 4cm pitkä) ja vain 2,5% oli suuria (yli 10cm pitkä).
mutta vaikka keskikokoiset rupikonnat olivat paljon yleisempiä, kolme neljäsosaa löytämistämme kuolleista rupikonnista oli suuria ja loput keskikokoisia. Pieniä rupikonnan ruumiita ei löydetty eikä havaittu hyökkäyksen kohteeksi joutuneen.
vaikka jotkin lajit, kuten rantakäärmeet ja useat linnut (mm.musta-ja viheltäjäleijat ja varikset) voivat syödä ruokokäärmeitä, on vähemmän todisteita siitä, että nisäkkäät metsästäisivät tätä uutta saaliseläintä ja eläisivät kertoakseen tarinan.
jotkin jyrsijät voivat syödä pieniä nuoria rupikonnia, mutta yhdenkään jyrsijän ei ole dokumentoitu kohdistuvan erityisesti suuriin rupikonniin. Meidän tapauksessamme vesirotat söivät mieluummin suuria rupikonnia, vaikka keskikokoisia rupikonnia oli 27-1 enemmän kuin niitä.
Emme ole varmoja, ovatko vesirotat hyvin nopeasti oppineet hyökkäämään turvallisesti ja syömään ruokosammakoita, vai ovatko ne soveltamassa samanlaista pitkän aikavälin metsästysstrategiaa, jota ne saattavat käyttää myrkyllisten kotoperäisten sammakoiden syömiseen.
Vesirotilla on erittäin hyvät edellytykset siirtyä metsästysstrategioihin, sillä ne huolehtivat jälkeläisistään vähintään neljä viikkoa maidontuotannon päättymisen jälkeen. Tämä voisi auttaa levittämään tietoa rupikonnan metsästyksestä puroihin ja puroihin ajan myötä.
vaikka tämä käyttäytyminen näyttää rajoittuvan paikallisiin populaatioihin, jos tämä taktiikka leviää, vesirotat saattavat kyetä tukahduttamaan sammakkokannat saavuttuaan vesistöihin – toinen pieni puolustuslinja tätä myrkyllistä tappajaa vastaan.