Platonin jälkeen länsimaisilla ajattelijoilla on ollut yksi perusoletus politiikasta: toiset hallitsevat ja toiset tottelevat. Poliittiseen järjestykseen sisältyy väistämättä se, mitä Max Weber kutsui ” miehiä hallitsevien miesten suhteeksi– jota tuetaan laillisella väkivallalla.”Kautta vuosituhansien juutalaisen poliittisen ajattelun vallitsi sitä vastoin täysin erilainen näkemys. Legitiimi hallinto (arche) on omistaa ei yhden ihmisen (monarkia), eikä muutaman (aristokratia), eikä monia (demokratia). Se on yksin Jumalan maakunta, käsite, jota roomalais-juutalainen historioitsija Josephus kutsui ” teokratiaksi.”
teokratian ajatukseen on kuitenkin upotettu paradoksi. Teoriassa Jumalan hallinto poistaa maallisen politiikan tarpeen. Jumalan lopullinen suvereenisuus kieltää kaiken inhimillisen väkivallan ja herruuden; maallinen valta on parhaimmillaankin laitonta, pahimmillaan epäjumalanpalvelusta. Käytännössä jonkinlainen inhimillinen poliittinen virasto on aina tarpeen. Jumalahan ei rankaise rikollisia, kerää veroja, puolustaa rajoja tai ruoki nälkäisiä, vaan nämä tehtävät on hoidettava ihmisten toimesta. Miltä ihmisen politiikka sen tähden näyttää Jumalan suvereenisuuden valossa? Miten teokratia muuttuu todellisuudeksi? Tai muotoilen uudelleen Robert Dahlin kuuluisan kysymyksen: kuka hallitsee, Kun Jumala hallitsee?
tässä kirjassa vertaan vastauksia teokraattiseen paradoksiin, jotka ovat saaneet kaksi hahmoa, jotka ovat keskeisessä asemassa klassisessa juutalaisessa ajattelussa, mutta jotka on suurelta osin laiminlyöty poliittisessa teoriassa: Moses ben Maimon (Maimonides) ja Isaac ben Judah Abarbanel. Maimonides, keskiajan juutalaisuuden tärkein filosofi, väittää, että jumalallinen hallinto merkitsee kuninkuutta Daavidin hallitsijasuvulla, rojalistisella teokratialla. Hän ehdottaa, että kuninkaalla pitäisi olla valtuudet paitsi valvoa juutalaista lakia (halakha), myös säätää uutta lainsäädäntöä harkintansa mukaan. Tällä tavoin hän voi varmistaa, että koko yhteiskuntajärjestys on sopusoinnussa jumalallisen oikeudenmukaisuuden ajatuksen kanssa ja että jumalallinen hallinto tulee ilmeiseksi.
sitä vastoin Abarbanel, espanjanjuutalaisten johtaja Espanjan inkvisition aikana ja sen jälkeen, väittää, että Jumalan hallinto edellyttää osallistuvaa, liittovaltiollista ja olennaisesti demokraattista tasavaltalaista teokratiaa. Hän väittää, että ihmiskuninkuus ei sovellu ainoastaan vähemmän Jumalan hallintaan, vaan se on pohjimmiltaan myös sen vastaista. Se ei suinkaan takaa oikeudenmukaisuutta, vaan suorastaan kutsuu tyranniaan. Niinpä abarbanel ehdottaa teokraattisen rojalismin vastaisesti, että Tooran käsityksen mukaan kansalla itsellään on oikeus nimittää tuomarinsa; valta hajaantuu useiden, lähes edustuksellisten oikeuselinten kesken, ja lopullinen päätösvalta poliittisissa asioissa—mukaan lukien oikeus julistaa sota ja tehdä poikkeuksia laista hätätilanteessa—on korkeimmalla oikeudella, Sanhedrinilla.
päätän kirjan käsittelemällä Teokraattisia virikkeitä nykyajan juutalaisuudessa sekä kristillisyydessä ja islamissa. Aikana, jolloin uskonnon ja demokratian välinen suhde on edelleen sekava ja monimutkainen, kuka hallitsee, Kun Jumala hallitsee? pyrkii hahmottamaan uudelleen näkemyksemme politiikasta ja teologiasta palauttamalla unohdetun mutta tärkeän poliittisen teorian lohkon.