sijaishallitsija
sijaishallitsija: kuninkaan setä, kreivi Magnus de la Gardie johtaa sijaishallitsijaa. Valtiopäivät saivat ylimystöltä suostuteltua Kaarle X: n tahdon syrjään ennen kuin de la Gardien kykenemättömyyttä edetä.
hallitsijat omaksuivat ulkopolitiikan, joka vaihtui Ranskan Ludvig XIV: n tai hänen vihollistensa tuesta. Näin pyrittiin keräämään lähteistä rahaa Ruotsin armeijaan sijoittamista varten, mutta se ei auttanut Ruotsin eurooppalaista mainetta – huolimatta siitä, että Ruotsin kansa tiesi, että Ranskalle tarvitaan liittolaista Baltiassa.
Ruotsi liittyi huhtikuussa 1668 Ranskan vastaiseen Kolmoisliittoon Hollannin ja Britannian kanssa. Ruotsi asettui Ranskan puolelle vuonna 1672, kun he aikoivat osallistua Ranskan-Hollannin sotaan. Sijaishallitsija ei halunnut pitää kiinni sotilaallisista sitoumuksistaan, vaan Ludvig XIV pakotti hänet painostamaan Ruotsia hyökkäämään Brandenburgiin. Ruotsalaiset lyötiin vuonna 1675 Fehrbellinin taistelussa, minkä seurauksena Ruotsi ajettiin pois tärkeästä yhteydestä Manner – Eurooppaan-Ruotsin Pommeriin.
oli selvää, että de la Gardie oli epäpätevä johtaja, sillä kun Ruotsia oli johtanut Kustaa, he olivat olleet Baltian johtava mahti. Kuitenkin Tanska hyökkäsi maahan puoli vuosisataa myöhemmin.
henkilökohtainen sääntö
henkilökohtainen sääntö: joulukuussa 1672 Kaarle tuli täysi-ikäiseksi, mutta hänen henkilökohtainen hallituksensa ei toteutunut vielä kahteen vuoteen. Hän käytti Scanian sotaa apunaan ja päätti, että Ruotsi tarvitsee vankan johtajan, kun he olivat sodassa. Niinpä hän otti itse ohjat käsiinsä ja hankkiutui eroon aatelisista – tällä tavalla hän ’pelasi patriootin korttia’ ehdottamalla, että aatelisilla ei saa olla Ruotsin etu mielessä, jos he ovat eri mieltä Kaarlen toimista. Toisaalta, jos he olivat yhtä mieltä he tekivät mitä hän halusi kuitenkin niin kumpi tahansa oli voittoisa tilanne Charles.
joulukuussa 1676 Kaarle oli voitokas tanskalaisia vastaan Lundissa, minkä jälkeen hän solmi rauhan Tanskan kanssa. Ludvig XIV yritti saada Brandenburgin luovuttamaan Ruotsille takaisin sen, mikä oli aiemmin ollut Ruotsin Pommeria, pyrkiessään yhdistämään voimakkaammin yksinvaltiaan sen sijaan aateliston johtamaan maahan. Mutta Kaarlea kiinnosti enemmän puolueettomuuspolitiikka ulkoasioissa-hän ei ajatellut, että ulkoasioihin sekaantuminen olisi kummoinen häiriötekijä, jos hän päättäisi olla Absoluutti. Valtakautensa loppuajan hän oli kuitenkin kaikkea muuta kuin puolueeton ulkoasioissa.
Kaarle oli eniten kiinnostunut vallastaan Ruotsin sisällä, ja Skanian sodan aikana hän käytännössä otti diktaattorin vallan. Kun ruotsi ei osallistunut sotaan, hän ei edelleenkään halunnut luopua tästä vallasta, ja hän näki korkean aateliston suurimpana uhkanaan kuninkaanasemalleen heidän valtavan maa-alueensa, valtansa ja varallisuutensa vuoksi.
Kaarle teki kovasti töitä ja vietti itsekuria-hänen katsottiin elävän hyvin uskonnollisesti ja olevan puutteessa. Tämä oli suuri vastakohta korkealle aatelistolle, jonka elämä jäljitteli Ludvig XIV: tä Versailles ’ n palatsissa – mikä selvästi heijasti heidän varallisuuttaan Kaarle XI: n eläessä yksinkertaista elämäntapaa.
Kaarlen taktiikkana aateliston vastustamisessa oli asettua alempien luokkien, kuten alemman aateliston, papiston, porvarien ja talonpoikien puolelle. Hänen logiikkansa perustui suureen kansansuosioon, jos hänestä tulisi alempien luokkien liittolainen, sillä heitä oli enemmän kuin ylimystöä. Kaarle teki oikeudellisia ja perustuslaillisia muutoksia saatuaan tämän tuen neljällä tärkeällä alueella-maalla, hallinnolla, armeijalla ja byrokratialla.
Kaarle jatkoi jälleenrakennuspolitiikkaa, jossa aiemmat kuninkaalliset maat, jotka oli myyty pienellä summalla aatelisille tulojen hankkimiseksi, luovutettiin takaisin kruunulle. Kaarle pidensi isänsä Kaarle X: n asettamaa 25 prosentin rajaa takaisin otetulle maalle. Siellä pantiin toimeen Suuri toimeksianto saada vanhempi aatelisto antamaan takaisin entiset kruununmaansa. Kun Kaarle nousi valtaistuimelle vuonna 1660, monarkia omisti vain prosentin Ruotsin maa – alasta-mutta hänen kuollessaan vuonna 1697 se omisti 30 prosenttia.
maan tuloilla oli kaksi merkittävää vaikutusta: Kaarle ei ollut riippuvainen ulkomaisista tytäryhtiöistä, jotka voisivat mahdollisesti uhata hänen itsenäisyyspolitiikkaansa ulkoasioissa, ja se rahoitti enemmän uudistuksia kotimaassa.
hallitusmielessä Kaarle onnistui astumaan ulos sodasta täydellä vallalla, mikä horjutti suuresti Radin valtaa. Rad oli menettänyt suuren osan perinteisestä vallastaan Skanian sotaan saakka. Korkea aatelisto oli vastuussa syistä, jotka johtivat Tanskan hyökkäykseen Ruotsiin.
Riksrag (alempien yhteiskuntaluokkien edustaja Ruotsin hallituksessa) totesi vuonna 1680, että Kaarlea eivät enää sido läänin päätökset ja kaksi vuotta myöhemmin valtioneuvosto nimettiin uudelleen Kuninkaanneuvostoksi. Tämä korosti kuninkaan valtaa neuvostossa.
armeijasta tehtiin siirtolapuutarhajärjestelmä, joka tunnettiin nimellä indelningsverket – asevelvollinen kansalaisarmeija, ja se maksettiin jakamalla maatiloja kuninkaalle luovutetusta maasta uudelleensyntymisen seurauksena. Se sai eniten tunnustusta liikekannallepanonopeudestaan ja kyvystään päästä nopeasti sota-alueelle.
kruunu muutti ja modernisoi valtion byrokratiaa ja vuonna 1680 otettiin käyttöön Rivitaulukko. Tämä merkitsi sitä, että ylennys riippui palveluksesta ja ansioista syntymän sijaan. Virkamieskunta joutui entistä alttiimmaksi rahvaalle, vaikka sitä hallitsi aatelisto. Virkamiesjohto teki hyvää työtä johtaessaan Ruotsia 15 vuotta Kaarle XII: n ollessa poissa Suuren Pohjan sodan aikana.
Katso myös: Ruotsin Kaarle XII