ihmisen saapumisen ajankohta ja reitti Pohjois-Amerikan keskileveysasteelle on hyvin kiistanalainen, ja sekä Maa-että rannikkoreitit kärsivät arkeologisten todisteiden vähyydestä. Beringiaan on nykypäivänä hyvin vaikea päästä, koska se on nykyisin nykyisen merenpinnan alapuolella. Mitokondriaalisen DNA-tutkimuksen pohjalta on kuitenkin tehty hypoteeseja, joissa on pyritty vastaamaan kysymykseen siitä, lähtivätkö ihmiset Beringiasta ja asettuivat LGM: n aikana Keski-Amerikkaan vai pysyivätkö he Beringiassa koko LGM: n ajan.
Kolmiaaltomalli
Kolmiaaltomalli on vanhempi malli, joka yrittää selittää Greenbergin ym. ehdottamaa Amerikkojen kansoittamista. (1986). Käyttämällä lingvististä ja geneettistä tietoa sekä hammasantropologiaa, Greenberg et al. jakoi intiaanit kolmeen ryhmään: Amarindiin, Na-Deneen ja Aleut-Inuiteihin. He selittivät kielelliset, anatomiset ja geneettiset erot, joita he löysivät kummastakin ryhmästä erillisten muuttoliikkeiden tai aaltojen seurauksena Koillis-Aasiasta Amerikkaan.
tätä mallia on kritisoinut antropologi Emőke J. E. Szathmáry, jonka mielestä Greenbergin tutkimus liioitteli biologista eroa. Szathmáryn mukaan kunkin ryhmän väliset erot voitaisiin selittää paremmin eristäytymisellä kuin kolmella muutolla. Vuonna 1977 Bonatto ja szathámry (1997) päättelivät, että jäätiköiden esiintyminen eristi populaatiot toisistaan, mikä sai ne asettumaan Beringiaan sen sijaan, että ne olisivat käyttäneet sitä siltana tai käytävänä muuttoliikkeenä keskileveysasteelle Amerikkaan. Bonatto ja szathmáry esittävät, että LGM: n jälkeen ihmiset itse asiassa vaelsivat pois Beringiasta eikä Aasiasta.
Beringian” Standstill ” – hypoteesi on sama kuin
Beringian ”Standstill” – hypoteesi, jonka Tamm et al. (2007) perustuu Bonatton ja szathmáryn ajatukseen muuttoliikkeestä pois Beringiasta LGM: n jälkeen. Käyttämällä mitokondriaalista DNA: ta (mDNA) ja tietokonemallinnusta jäätiköistä, Tammi et al. arvioi eristyneisyys Beringian noin ~10000 vuotta, päätellen, että eristetty Beringian populaatiot levittäytyivät koko keskileveysasteella ja Etelä-Amerikassa jälkeen LGM takia estetty pääsy Pohjois-Amerikkaan ennen 15000 cal BP.
2000-luvun vaihteessa yhä useammat tutkimukset alkoivat suosia rannikkomuuttoteoriaa maasiirtymäteorioiden sijaan Amerikkojen kansoittamiseksi. Paleoekologisten todisteiden mukaan matka rannikkoa pitkin olisi ollut mahdollista 13-11 ka jäätiköiden vetäytyessä. Rannikkoseutu oli melko vieraanvarainen 13 ka kansoille vesikulkuneuvoilla ja merellisellä sopeutumisella.
Kelp Highway-hypoteesin mukaan
tämä hypoteesi käsittelee sitä, miten ihmiset olisivat voineet asuttaa Amerikan mantereet ennen kuin jäätiköt vetäytyivät, mikä mahdollisti maanpäällisen muuttoliikkeen. Erlandson ym. (2007) viittaavat siihen, että rannikoiden muuttoliikkeet ja asutukset tapahtuivat korkeammilla leveysasteilla, kuten 35-70°N: ssa, missä rannikoiden ekosysteemit olisivat tuottavampia pohjoisen Tyynenmeren alueen maantieteen ja kohoumien vuoksi. Tyynenmeren reunamaiden eri levät ovat merkittäviä tuottavuuden ja biologisen monimuotoisuuden edistäjiä ja tukevat monenlaista elämää, kuten merinisäkkäitä, äyriäisiä, kaloja, merilintuja ja syötäviä merileviä, jotka elättäisivät myös metsästäjä-keräilijöiden rannikkoyhteisöä.
kun taas levämetsien hyödyt ovat hyvin selvät nykyisellä Tyynenmeren rannalla, Erlandson et al. puututaan vaikeuksiin ymmärtää ikivanhoja rakkolevämetsiä, koska ne olisivat olleet olemassa LGM: n lopussa. He pystyivät kuitenkin arvioimaan, mihin levämetsät ovat saattaneet levitä.
arkeologiset ja geologiset todisteet
arkeologiset kohteet Tyynenmeren Luoteisosista Baja Californiaan ovat tarjonneet lisää todisteita rannikkomuuttoteorian puolesta. Pohjoisella Tyynellämerellä sijaitsevia kohteita on löydetty ja tutkittu, jotta voitaisiin kehittää rannikon varhaisten kolonisaatiotietojen lähtötilannetta. Arlington Springsin mies on 10 000 vuotta vanhojen ihmisten jäännösten kaivaus Kanaalisaarilta. Merilevämetsiin liittyviä äyriäisjäänteitä on löydetty Kanaalisaarten kohteista ja muista kohteista, kuten Daisy Cavesta ja Cardwell Bluffista, jotka on ajoitettu 12 000-9 000 cal BP.
Etelä-Amerikasta Monte Verden alueelta löydettiin todisteita ihmisen läsnäolosta jo 12 500 cal BP: n alueella, mikä viittasi rannikkomuuttoon etelään sisämaan muuttoliikkeen sijaan, koska jääpeite ei olisi vielä vetäytynyt.
rannikkomuuttohypoteesin tueksi on löydetty lisänäyttöä alueiden biologisesta elinkelpoisuudesta deglasiaation jälkeen. Lesnek ym. 2018 todettiin, että Tyynenmeren rannikkokäytävän deglaciation mahdollisti biologisen tuottavuuden, ruokavarojen saatavuuden ja esteettömän muuttoreitin varhaiselle kolonisaatiolle.
Zoo-arkeologista todistusaineistoa
lisätodisteita rannikkoekologiasta, joka riittää tukemaan varhaisia rannikkomuuttajia, saadaan luoteisrannikon eläintarha-arkeologisista löydöistä. Vuohi on yhtä vanha kuin 12 ka on löydetty Vancouver Island, British Columbia, sekä, karhu pysyy vuodelta 12.5 ka Prince of Wales Archipelago, British Columbia. Vielä vanhempia musta-ja ruskeakarhun, karibun, merilintujen, kalojen ja rengashylkeiden jäänteitä on ajoitettu useista luolista Kaakkois-Alaskasta paleontologi Timothy Heatonin toimesta. Tämä tarkoittaa, että maata ja kukkavaroja oli riittävästi suurten maanisäkkäiden ja teoriassa myös ihmisten elättämiseksi. Muut vuoroveden ja vedenalaiset tutkimukset voivat tuottaa yli 11 ka: n ikäisiä kohteita. Rannikoiden miehitys ennen 13 ka: ta mahdollistaisi ihmisten muuttamisen etelämmäksi ja selittäisi varhaiset Etelä-Amerikan kohteet.
Vesikraftedit
Fedje ja Christensen (1999:648) väittävät myös, että rannikko todennäköisesti asutti ennen 13 ka, suurelta osin perustuu vesikulkuneuvojen todisteita Japanista ennen 13 ka ruokavalion todisteita middens Indonesiassa osoittaa kehitystä offshore Kalastus, vaativat vesikulkuneuvo, välillä 35 ja 40 ka. Merelliset kulttuurit liikkuivat saaririkkaassa ympäristössä myöhäisen pleistoseenin rannikolla Itä-Aasiassa, mikä helpotti meriteknologian ja-taitojen leviämistä Filippiinien kautta Ryukyu-ketjua pitkin Japaniin. Ilmaston lämpeneminen noin 16 ka: n jälkeen (vaikka jäätiköityminen säilyisi) olisi voinut antaa sysäyksen merenpuoleiselle vaellukselle Kuriilien saariketjua pitkin kohti Pohjois-Amerikkaa jonkin vieraanvaraisemman ilmaston ja merien lisääntyneen tuottavuuden yhdistelmän kautta. Tyynenmeren rannikon varhaisista arkeologisista kohteista ei ole löydetty yhtään venettä, mutta tämä saattaa johtua orgaanisten materiaalien huonosta säilymisestä ja edellä mainittujen rannikkoalueiden tulvimisesta. Voimme yhä päätellä vesimatkailun ihmisten tekemien esineiden perusteella, joita on löydetty saarilta.
anekdoottiset todisteet ovat peräisin säilyneestä Bella Bellan suullisesta perinteestä, jonka Franz Boas kirjasi muistiin vuonna 1898. ”Alussa ei ollut muuta kuin vettä ja jäätä ja kapea kaistale rantaviivaa.”Jotkut uskovat tämän tarinan kuvaavan luoteisrannikon ympäristöä viimeisen deglasiaation aikana.
muuttoliike etelään
etelämpänä Kalifornian Kanaalisaaret ovat myös tuottaneet todisteita paleointiaanien (tai Paleocoastal-kansojen) varhaisesta merenkulusta. Esimerkiksi Santa Rosa ja San Miguelin saaret ovat tuottaneet 11 terminaaliselle Pleistoseenille ajoittuvaa kohdetta, mukaan lukien Arlingtonin miehen sivusto, joka on ajoitettu ≈11 ka ja Daisyn luola, jossa on noin 10,7 ka.
merkittävää oli, että Kanaalisaaret eivät olleet Kvartäärikaudella yhteydessä mantereen rannikkoon, joten sisämaan Clovis-ja Folsom-kompleksien aikalaisilla merikansoilla täytyi olla merikelpoisia veneitä asuttaakseen ne. Kanaalisaaret ovat myös tuottaneet varhaisimmat tähän mennessä Amerikoista löydetyt kalakoirat, bone bipoints (rotkot), jotka ajoittuvat noin 8.5 ja 9 ka (10 000 ja 9 500 kalenterivuotta).
vielä etelämpänä Chilessä sijaitseva Monte Verden alue on hyväksytty Etelä-Amerikan varhaisimmaksi asutukseksi, joka on ajoitettu ainakin 14 500 vuoden taakse. Tämän uskotaan viittaavan muuttoliikkeeseen pohjoisten rannikkoalueiden kautta ennen kyseistä päivämäärää. Monte Verden alueella tuotettiin yhdeksän merilevälajin jäännökset, muun muassa rakkolevä.