kysymys: ”Mitkä ovat kirkkopolitiikan eri muodot?”
vastaus: Kirkkopolitiikka (Kirkkohallitus) viittaa siihen, miten kirkon johto rakentuu. Vaikka yksittäisten kirkkojen sisällä on monia muunnelmia ja vivahteita (ja niitä on liian paljon lueteltavaksi), pohjimmiltaan kaikki ovat muunnelmia jostakin seuraavista: episkopaalisesta, presbyteerisestä ja kongregationaalisesta. (Aihetta saattaa vaikeuttaa se, että on olemassa nimityksiä, jotka tunnetaan kullakin näistä nimistä.) Jokainen kirkko on joko itsenäinen, eikä sillä ole korkeampaa valtaa paikallisen kirkon ulkopuolella, tai se on osa suurempaa ryhmää tai kirkkokuntaa, jonka johtajat käyttävät valtaa kirkon ulkopuolelta.
eräs kirkkopitäjätyyppi on episkopaalinen. Sana episkopaali tulee kreikan sanasta episkopos, joka käännetään usein englanniksi ”piispaksi” tai ”valvojaksi”.”Tämä kirkkohallituksen muoto toimii yhdellä johtajalla, jota usein kutsutaan piispaksi. Episkopaalityyppisistä kirkoista tunnetuin lienee roomalaiskatolinen kirkko. Paavi on myös Rooman piispa. Hänen alapuolellaan ovat muut piispat, jotka ovat vuorollaan vastuussa muista piispoista aina seurakunnan pappia myöten. Anglikaanisella kirkolla, Episkopaalisella kirkolla ja Kreikan ortodoksisella kirkolla on kaikilla tällainen hallitusmuoto. Yksi pappi tai piispa vastaa toiselle, joka vastaa toiselle, kunnes ”huipulla” on yksi piispa (jota usein kutsutaan arkkipiispaksi), jolla on lopullinen valta.
monilla muilla kirkoilla on episkopaalinen hallitusmuoto, vaikka ne eivät välttämättä virallisesti tunnusta sitä. Joissakin itsenäisissä seurakunnissa on yksi pastori, jolla on ylin valta kaikissa kirkon päätöksissä (tätä kutsutaan joskus ”vahvaksi pastoriksi” hallitusmuodoksi). Joissakin monipaikkaisissa seurakunnissa voi olla yksi pastori jokaisessa paikassa, mutta yksi ”pääpastori”, joka on kaikkien paikkojen lopullinen auktoriteetti. Jotkin kirkot saattavat väittää omaavansa presbyteerisen (vanhimman) tai seurakuntahallinnon, mutta todellisuudessa niillä on yksi piispa tai vahva pastori, jolla on lopullinen valta.
toinen kirkkopitäjätyyppi on presbyteerinen muoto. Sana presbyteeri tulee kreikan sanasta presbuteros, joka käännetään yleensä ”vanhimmaksi.”Tässä hallitusmuodossa valta ei ole yksittäisellä yksilöllä vaan vanhimmistolla eli presbyteereillä. Kirkkokunnissa paikallinen vanhimmisto vastaa ylemmälle vanhimmistolle, joka koostuu valituista vanhimmista edustamaan jokaista kirkkoa. Viime kädessä vanhinten lopullisella johtokunnalla (jota joskus kutsutaan yleiskokoukseksi) on valta tämän kirkkokunnan asioissa. Itsenäisissä eli autonomisissa kirkoissa lopullinen valta on paikallisella vanhimmistolla. Joissakin seurakunnissa, joissa on vanhimmat, seurakunta valitsee tai vahvistaa vanhimmat. Mutta kun vanhimmat on ratifioitu, seurakunnalla ei ole valtaa poistaa heitä tai kumota heidän ratkaisujaan.
kolmas kirkkopitäjätyyppi on seurakuntamuoto. Seurakuntaseurakunnissa lopullinen valta on seurakunnalla. Tämä politiikka saa eri muotoja. Joissakin kirkoissa ei ole juuri lainkaan nimettyjä johtajia (tai, kuten jotkut voisivat sanoa, paitsi Pyhä Henki), ja seurakunta on mukana käytännöllisesti katsoen kaikissa ratkaisuissa, jotka täytyy tehdä—maton väristä lähetystyöntekijöiden tukemiseen. Toisissa seurakunnissa seurakunta valitsee ensisijaiset viranhaltijat (pastori, vanhin, diakonit), jotka sitten tekevät päätöksiä, vain konsultoiden seurakuntaa suurissa kysymyksissä, kuten velan ottamisessa uuden rakennuksen rakentamiseksi tai uuden pastorin kutsumisessa. Jos seurakunnan enemmistö kuitenkin vastustaa jotakin päätöstä tai katsoo, että johtaja pitäisi erottaa virasta, seurakunnilla on valta ryhtyä toimenpiteisiin. Useimmat seurakuntahallintoa harjoittavat kirkot ovat myös itsenäisiä, sillä ne uskovat vahvasti, että lopullinen valta on paikallisella seurakunnalla. (Esimerkiksi Baptistikirkot voivat kuulua johonkin kirkkokuntaan—eteläiseen, amerikkalaiseen jne., mutta” kirkkokunnalla ” ei ole valtaa noiden paikalliskirkkojen päätöksiin. Voimakkain toimenpide, johon kirkkokunta voisi ryhtyä, on se, että yksittäistä kirkkoa ei enää otettaisi vastaan toveruudessa; samoin jokainen yksittäinen kirkko voi vetäytyä koska tahansa. Tässä tapauksessa kirkkokunta on enemmänkin vapaaehtoista, yhteistoiminnallista toveruutta.)
kuten jo todettiin, variaatioita ja vivahteita on liian paljon käsiteltäväksi tässä, ja aina tulee olemaan poikkeuksia siitä, mitä edellä on mainittu. Nekin kirkkokunnat, joilla on episkopaalinen tai presbyteerinen hallitusmuoto, joutuvat usein muuttamaan kantojaan seurakunnan painostuksen ja yleisen mielipiteen vuoksi. On evankelisia, Raamattuun uskovia kirkkoja, jotka hyödyntävät kaikkia edellä mainittuja kirkkohallituksen muotoja. Kirkkohallituksen muoto ei ole suuri opillinen kysymys. Tärkein asia on se, että johtoasemissa olevien on alistuttava Kristuksen valtaan ja seurattava kuuliaisesti hänen johtoaan, kuten Raamatussa kerrotaan (AP.t. 20:28; 1. Piet. 5:2). Kristus on kirkon pää, ja jos jokin järjestelmä, hallitus, yksittäinen johtaja tai seurakunta alkaa syrjäyttää Kristusta ja sanaa omine uskomuksineen ja haluineen, niin tuo johtajuus ei ole enää oikeutettua.