katolinen, ortodoksinen, Orientaaliortodoksinen ja anglikaaninen kirkko tekevät eron niin sanotun apostolisen eli pyhän perinteen ja kirkollisen perinteen välillä. Ajan kuluessa kirkolliset perinteet kehittyvät teologiassa, kurissa, liturgiassa ja hartaudessa. Näitä kirkko voi säilyttää, muokata tai jopa luopua. Apostolinen perinne taas on apostolien suusanallisesti, esimerkkinsä ja ”perustamiensa instituutioiden” kautta antama opetus, johon kuuluu muun muassa piispojen apostolinen perimysjärjestys: ”tätä Pyhässä Hengessä toteutettua elävää transmissiota kutsutaan traditioksi.” ”Ja perimätieto välittää kokonaisuudessaan Jumalan sanan, jonka Kristus, Herra ja Pyhä Henki, on uskonut apostoleille.”
James F. Keenan kertoo kirjassaan joidenkin katolisten akateemikkojen tutkimuksista. Bernard Hoosen tutkimuksen mukaan väitteet kirkon jatkuvasta opetuksesta seksuaalisuuteen, elämään ja kuolemaan sekä rikoksiin ja rangaistuksiin liittyvissä asioissa ”eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa”. Tutkittuaan seitsemää keskiaikaista homoseksuaalisuutta käsittelevää tekstiä Mark Jordan väittää, että ”kaikki yritykset luoda yhteys tekstien välille osoittautuivat mahdottomiksi”. Hän kutsuu kirkon perinteen opetusta ”epäjohdonmukaiseksi”. Karl-Wilhelm Merks katsoo, että perinne itsessään ei ole ” minkään tietyn opetuksen totuuden takaaja.”Keenan kuitenkin sanoo, että John T. Noonan nuoremman kaltaisten ”manualistien” tutkimukset ovat osoittaneet, että ”päinvastaisista väitteistä huolimatta manualistit olivat osallisia moraalisen perinteen välttämättömässä historiallisessa kehittämisessä.”Noonan on Keenanin mukaan tarjonnut uuden katselutavan” alueilla, joilla kirkko ei vain muuttunut, vaan häpeällisesti ei”.