nykyään Julkkikset, kirjailijat ja vastaavat tapaavat kommunikoida fanien kanssa sosiaalisen median tai verkkosivujen kautta. Mutta ennen internetiä oli aika, jolloin henkilökohtaisen kohtaamisen lisäksi yhteydenpidon täytyi tapahtua postin välityksellä. En ole koskaan ollut nimikirjoituskoira, saati sellainen, joka keräisi nimikirjoituksia ja myisi niitä. Mutta pidin saada henkilökohtaista postia (kuka ei?). Se on varmasti hauskempaa kuin loputon virta laskuja ja roinaa. Yliopistossa ollessani kirjoitin joskus ihailemilleni kuuluisille ihmisille ja niiden kirjojen kirjoittajille, joista olin nauttinut, käyttäen kirjastossa tai kustantajien kautta hakuteoksista saatuja osoitteita. Useimmat niistä olivat ulkomailla, joten vietin hieman kansainvälisiä Vastauskuponkeja lisätä mahdollisuuksiani saada vastauksia. Joskus tulokset olivat pieni pettymys: kirjoittaminen Mel Brooks ja Anne Bancroft – Hollywood pari koostuu komedia näyttelijä-kirjailija-ohjaaja ja Oscar-ja Tony-palkittu näyttelijä, vastaavasti-tuotti pari kiiltävä (ja melko päivätty näköinen) kuvia preprinted allekirjoitukset niitä. Mukana ei ollut lappua, ei edes lomakekirjettä. Silti se oli hieman vanhanaikaista glamouria, joka muistutti vanhaa Hollywoodia, eivätkä nimikirjoitukset ainakaan teeskennelleet aitoa nimikirjoitusta, vaikka todellisuudessa kyseessä oli Autopen tai sihteerin tuote. Erään toisen kerran kirjoitin James Stewartille ja sain hänen sihteeriltään kirjeen, jossa hän sanoi, ettei enää vastannut ihailijapostiin – ollakseni rehellinen, se oli hänen pitkän elämänsä loppu – vaan kiitti minua kiinnostuksestani. Ainakin se oli henkilökohtainen vastaus eikä kaavamainen kirje-oli hyvä nähdä, että yksi suosikkinäyttelijöistäni, jonka lopputeksteihin kuuluivat It ’ s a Wonderful Life ja Vertigo, säilytti silti yhteyden, vaikkakin surtigial, faneihinsa elämänsä loppupuolella. Kirjoitin Arthur Marxille, legendaarisen koomikon Grouchon pojalle, muutamista hänen kuuluisuuselämäkerroista-hänen isästään ja Dean Martinin ja Jerry Lewisin tiimistä-ja sain henkilökohtaisen, joskin hieman kärttyisen vastauksen, jossa muun muassa arvosteltiin käsialani huonoa laatua (syyllinen syytteeseen; käsialani ei ollut koskaan hyvä). Silti hän kirjoitti takaisin. Uskon, että hän arvosti ajatusta, ellei jopa raapimista. Kirjoittaminen kirjailijoille – Ei Stephen Kingin kaltaisille suurille bestsellereille-tuntui, kuten edellä mainitussa tapauksessa, todennäköisemmältä saada henkilökohtaista vastakaikua. Ehkä se ei ole yllättävää.: kirjailijat käsittelevät kirjoitettua sanaa, loppujen lopuksi, ja jos niistä ei tule bestsellereitä, jotka keräävät postivuoria, he saattavat olla tyytyväisiä kiinnostukseen. Näihin kuuluivat ei-kauhean – kuuluisa kirjoittajat useita kirjoja olin nauttinut elokuvista: olin huolehtinut olla tarkka minun kehua (ja satunnaisesti kritiikkiä) ja sai melko korkea vastausprosentti-kirjoittajat näyttivät arvostavat huomiota, erityisesti ulkomailla lukija. Yksi” löytöjä ” tein yliopistossa kautta kummittelee kirjastot yliopistossa oli humoristinen kirjailija Peter De Vries. Kirjoitin hänelle ihailijakirjeen, jossa mainitsin, että hänen kirjojaan oli vaikea löytää, sekä sanoin, kuinka paljon nautin hänen työstään, ja sain vastauksen yhdeltä hänen tyttäristään. Hän sanoi ” Pop ” oli liian sairas vastata, mutta arvostaa kirjeen ja mukana vastaus oli allekirjoitettu kopioita kaksi hänen kirjoja. De Vries kuoli seuraavana vuonna. Kanadalainen kirjailija Diane Wieler teki minulle diilin: hän keräsi rintaneuloja ja sanoi, että jos lähetän hänelle sellaisen Australiasta, hän lähettää minulle signeeratun kirjan. Lähetin hänelle kolme (Canberrasta, Melbournesta ja Wagga Waggasta) ja hän oli sanansa mittainen. Myös Helene Hanff, jonka Charing Cross Road 84 on monille bibliofiileille rakas kirja, vastasi minulle lähettämällä postikortin, joka oli täynnä pientä mutta tarkkaa käsialaa. Olin vähemmän onnistunut muiden kanssa: jotkut eivät yksinkertaisesti vastanneet, jostain syystä, ja toiset eivät. James Kirkwood (toinen kirjailija Kuoro linja ja toinen kirja ”discovered” tuolloin, Good Times/Bad Times) ei ollut enää elossa. Kirkwoodin asianajaja kertoi asiasta. Ja Glendon Swarthoutin Leski (kirjan Bless the Beasts and Children kirjoittaja) kertoi minulle, että kirjeitä hänelle tuli yhä ja hän vastasi niihin kaikkiin, mikä tuntui liikuttavalta. Kirjoitin myös Robert Cormierille, jonka Ya – kirja The Chocolate War oli vedonnut angstiseen, kyyniseen nuoreen minääni, mutta valitettavasti – koska olin lukenut hänen joskus vastanneen faneille-vastausta ei kuulunut. Toinen YA-kirjailija, M. E. Kerr (herrasmies), ei ainoastaan vastannut, vaan lähetti minulle kopion eräästä kirjastaan anteeksipyyntönä siitä, että häneltä kesti niin kauan vastata. Myöhemmin löysin sähköpostin kirjeenvaihto-kirjeitä nyt passe-hänen kanssaan, joka kesti jonkin aikaa. Viime aikoina lähetin sähköpostia YA kirjailija Chris Crutcher, jonka kirjoja yleisurheilu ja sosiaalisia ja moraalisia kysymyksiä nautin. Esitin kritiikkiä siitä, miten hänen kirjoissaan näytti aina käyttävän konservatiivisia uskonnollisia hahmoja olkimiehinä, jotka olivat aina tekopyhiä, narreja tai roistoja, ja että vaikka olinkin enemmän samaa mieltä hänen liberaalin näkemyksensä kanssa kuin heidän, se tuntui hieman ennalta-arvattavalta ja etteivät kaikki sellaiset ihmiset olleet pahoja. Sain kyllä lyhyen vastauksen, mutta hänen myöhempään kirjaansa sisältyi sympaattinen konservatiivinen uskonnollinen hahmo, jonka nimi oli Ron. Sattumaa? Kirjoitin ja kysyin, mutta en saanut vastausta: haluaisin silti ajatella, että minulla oli hieman vaikutusvaltaa ja siten sain (pienen) palan kirjallista kuolemattomuutta.