jotta tämän artikkelin alusta lähtien olisi täysin selvää, termi ”kansanmusiikki” kattaa valtavan laajan ja monipuolisen valikoiman musiikkia eri puolilta maailmaa. Melko usein tätä termiä käytetään kuvaamaan musiikkia, joka on luotu alkuperäiskansojen tahansa maassa voit ajatella. Tähän voi kuulua esimerkiksi balilainen Gamelan-musiikki, Japanilainen ’Gagaku’, Irlantilainen, englantilainen tai skotlantilainen kansanmusiikki, mainitakseni vain pienen murto-osan tarkasteltavana olevasta musiikkikokoelmasta. Jokainen tällainen kansanmusiikki sisältää joukon aarteita sekä kuuntelijalle että esittäjälle ja on hyvin laaja-alaisemman tutkimusmatkan arvoinen kuin tämä artikkeli voi tarjota.
kansanmusiikin tunnusmerkit
on olemassa taustaominaisuuksia, jotka on upotettu kansanmusiikkiin, josta voimme ammentaa hienovaraisen yhtäläisyyden. Yksi kansanmusiikin ilmeisimmistä piirteistä on soitinten valikoima ja se, että ne hyvin usein määrittelevät sellaiselle musiikille tyypillisen soundin. Monia näistä soittimista ei käytetä monissa muissa yhteyksissä kuin kyseisen maan musiikin soittamiseen, ja monet niistä eivät ole etäisesti tuttuja. On olemassa kokonainen akateemisen tutkimuksen alue nimeltä ”Etnomusikologia”, joka on omistettu tällaisen musiikin tutkimiselle.
jos palaamme irlantilaiseen kansanmusiikkiin, voimme jo löytää kokoelman instrumentteja, jotka todella luonnehtivat tuon kulttuurisesti rikkaan maan musiikkia. Ottakaamme esimerkiksi 1700-luvun alkupuolelta peräisin olevat uilleannin putket, joita on tunnetusti vaikea hallita. Ne ovat instrumentaalimusiikissa ”Fonn Mall” käytetty soitin, jonka ääni muistuttaa läheisesti säkkipilliä.
pillisoittimien, kuten banjon, bodhran-rummun ja viulun rinnalla irlantilaiseen kansanmusiikkiin tuo ainutlaatuinen ja vakuuttava soinnillinen kokonaisuus. Näiden kaltaiset soittimet ovat rinnakkaisia muussakin kansanmusiikissa, kuten Skandinavian maissa, Englannissa, Walesissa ja Skotlannissa. Tämä saattaa johtua soittimista, jotka kehittyivät näiden maiden välisen kaupan ja melko varmasti keskiajan matkustavien muusikoiden vaikutuksesta.
kauempaa katsottuna Japanin perinteiseen musiikkiin kuuluu kaksi pääluokkaa. Ensimmäistä pidetään teatterimusiikkina, jota kutsutaan nimillä ” Noh ” ja ”Kabuki”; toista taas ”Gagaku”, joka on muodollisempaa hovimusiikkia. Irlantilaisen musiikin tapaan japanilaisen kansanmusiikin esittämisessä käytettävät soittimet jakautuvat luokkiin kuten ”tuuli”, ”lyömäsoittimet” ja ”kieli”. Lyömäsoittimet tulevat valtava valikoima erilaisia ”Kakko” (pieni käsirumpu), kautta tutumpi ”Taiko” rumpu, joka on hallinnut paljon elokuvamusiikkia viime vuosikymmenen. ”Koto” (sither-tyyppinen soitin), on Japanin musiikille ominainen soundi ”Shakuhachi” – nimisen erittäin ilmaisuvoimaisen ja eläytyvän poikittaisen huilun rinnalla.
näiden lukuisten kansanmusiikin lajien välille voidaan vetää monia muitakin musiikillisia vertailuja. Monet musiikin muodot suuntautuvat sekä laulu-että instrumentaalimusiikin ympärille. Tämä tekee monien kansanmusiikin kappaleiden rakenteesta suhteellisen yksinkertaisen verrattuna klassisen musiikin monimutkaisuuteen. Tämä ei tarkoita sitä, että kansanmusiikki olisi jollain tavalla vähempiarvoista, vaan sitä, että musiikin painopiste on täysin erilainen ilman tarvetta monimutkaisempiin tai laajennettuihin rakenteisiin.
monet kansanlaulut ovat kerronnallisia ja niitä voidaan kuvailla laajasti ”läpisävelletyiksi”, joiden muoto on sanojen sanelema. Muita yleisiä muotoja ovat binääri-tai AB-muoto ja ternaarinen muoto, jossa A-osa palaa usein muunnelmana. Intialaisessa perinnemusiikissa käytetään joitakin huomattavasti monimutkaisempia rakenteita. Ne perustuvat sovittuihin rytmeihin eli ”taloihin”, jotka kuuluvat suurin piirtein raga-nimiseen musiikkiin ja kuvaavat rakenteellista kekseliäisyyttä.
missä kaikki nämä kansanmusiikin lajit menevät ristiin on improvisaation sisällyttäminen musiikin esittämiseen. Tämä on olennainen osa kansanmusiikkia, koska se tarjoaa jokaiselle osallistuvalle muusikolle mahdollisuuden tuoda tulkintansa teoksen esitykseen sen sijaan, että kaikki olisi notatoitu sillä odotuksella, että tarkkuus on ensiarvoisen tärkeää onnistuneelle esitykselle.
improvisointi on hyvin luonnollinen musiikillisen ilmaisun ja tutkimisen muoto, joka sopii saumattomasti kansanmusiikkiin maailman joka kolkasta. Se tuo muusikoille tietynlaista vapautta ja elinvoimaa esitykseen, joka voi virrata yllättävilläkin tavoilla. Kaikki kuulemasi improvisaatiot eivät liity laajennettuihin tai laajoihin sooloihin, vaan ne voivat olla hienovaraisia melodisia tai rytmisiä variaatioita, jotka ovat kyseisen soittajan tai laulajan musiikillisia tunnusmerkkejä.
monien kansanlaulujen melodiat ovat ajalta ennen nykyisen tonaalisuuden järjestelmän perustamista. Vaikka jotkin eurooppalaiset ja skandinaaviset kansanlaulut ovat erityisesti kosketinsoittimia, monien voidaan ajatella perustuvan ”moodien” tai joissakin tapauksissa ”pentatonisten” asteikkojen ympärille. Tuttu laulu, joka lauletaan tervetulleeksi Uutena Vuotena Englannissa, on skotlantilainen sävelmä ”Auld Lang Syne”, joka toimii hienona esimerkkinä pentatonisesta melodiasta. Voit kuunnella suuren määrän perinteisiä kansanlauluja ja huomata, että modaalinen harmonia painottuu voimakkaasti Aeoliseen ja Doorilaiseen asteikkoon.
monien melodioiden, kuten ”Auld Lang synen” tai ”Scarborough Fairin”, väli ei usein ole oktaavia suurempi.
tämä näkyy usein myös instrumentaalikappaleissa, sillä sekä instrumentaali-että äänialoja voidaan rajoittaa. Suurin osa kansanmusiikkikappaleista ei ole tarkoitettu ammattisoittajien esitettäväksi, vaan harrastelijamuusikoille, joilla ei välttämättä ole ammattisoittajien teknisiä taitoja. Se sanoi, on monia erinomaisia esityksiä yhtyeiltä, jotka ovat ammattimuusikoita, jotka ovat ottaneet perinteisen mantel folk. Se on edelleen valtavan suosittu musiikkilaji, jolla on terve seuraaminen monissa Euroopan maissa.
lisätietoja ja mielenkiintoista kuuntelua varten kokeile seuraavia linkkejä:
https://www.folkradio.co.uk
https://www.last.fm/tag/folk