kansalaiskulttuuri tai kansalaispoliittinen kulttuuri on poliittinen kulttuuri, jolle on ominaista ”valtion auktoriteetin hyväksyminen” ja ”usko kansalaisvelvollisuuksiin osallistumiseen”. Termiä käytettiin ensimmäisen kerran Gabriel Almondin ja Sidney Verban kirjassa The Civic Culture. Kansalaispoliittinen kulttuuri on sekoitus muita poliittisia kulttuureja eli seurakuntapoliittisia, subjekti-ja osallistujapoliittisia kulttuureja. Almond ja Verba luonnehtivat Britanniaa kansalaispoliittiseksi kulttuuriksi. Jaksossa ” onko Britannia vielä kansalaistoimintaa?”Patrick Seyd ja Paul Whiteley keskustelevat siitä, missä määrin Britannialla voidaan edelleen katsoa olevan kansalaispoliittinen kulttuuri. Termiä kansankulttuuri käytetään tunnistamaan poliittisen kulttuurin piirteitä, jotka selittävät demokraattisen yhteiskunnan poliittisen rakenteen vakautta.
Almond ja Verba toteavat, että seuraavat ovat kansankulttuurin tunnusmerkkejä:
- suuntautuminen poliittiseen järjestelmään sekä poliittisessa että hallituksellisessa mielessä
- ylpeys oman kansakunnan näkökohdista
- odotus hallitusviranomaisten oikeudenmukaisesta kohtelusta
- kyky puhua vapaasti ja usein politiikasta
- emotionaalinen osallistuminen vaaleihin
- suvaitsevaisuus oppositiopuolueita kohtaan
- aktiivisen osallistumisen arvostaminen paikallishallinnon toiminnassa, puolueissa ja kansalaisjärjestöissä
- itseluottamus kykyyn osallistua politiikkaan
- kansalaisyhteistyö ja luottamus
- jäsenyys poliittisissa yhdistyksissä.
erilaisten poliittisen kulttuurin muotojen oikea yhdistäminen luo kulttuurin, jolla on myönteinen vaikutus demokratian kasvuun.