keskustelu YMP: n ja kaupan ansioista on kiihtynyt viime aikoina erityisesti Yhdysvalloissa Waxman-Markey-lainsäädännön ympärillä, joka tunnetaan paremmin nimellä American Clean Energy Act of 2009.
laki on hyvin epäsuosittu republikaanien ja oikeistolaisten ajatushautomoiden kuten Heritage Foundationin keskuudessa, joiden mukaan cap ja trade maksavat nelihenkiselle perheelle 1 870 dollaria vuodessa.
tämä kuvastaa kokemusta Australiasta, jossa konservatiiviliberaali oppositio äänesti joulukuussa 2009 kumoon suunnitelman kansallisesta YMP: stä ja kauppajärjestelmästä.
mikä siis on Ymp ja kauppa?
yksinkertaistettuna cap and trade on markkinaehtoinen väline, jota valtio tai keskushallinto yleensä käyttää ilmakehän saastumisen vähentämiseen. Cap – ja trade-järjestelmässä ”vastuuviranomaiset” asettavat sallituille päästöille rajan, jota lasketaan asteittain ajan mittaan kohti kansallista vähennystavoitetta. Lupia myönnetään yrityksille, joilla on oikeus tietyn määrän päästöjä aiheuttavaan saasteeseen. Näillä luvilla voi käydä kauppaa torilla.
ensimmäinen esimerkki onnistuneesta YMP: stä ja kauppajärjestelmästä tapahtui Pohjois-Amerikassa Yhdysvaltain Happosadeohjelman puitteissa. Kohteena olivat rikkidioksidipäästöt.
tammikuusta 2005 käytössä ollut Euroopan unionin päästökauppajärjestelmä (EU ETS) on kasvihuonekaasupäästöjen osalta edistynein järjestelmä, jossa tiettyjen EU: n jäsenvaltioiden hiilidioksidipäästöjä tuottavien teollisuudenalojen on noudatettava kansallisen jakosuunnitelman kautta myönnettyjä yksittäisiä päästöoikeuksia.
jos yrityksen päästöt alittavat sen kiintiön, se voi myydä ylimääräisiä päästöoikeuksia; jos päästöt ylittävät sallitun määrän, sen on ostettava päästöoikeuksia muilta EU: n yrityksiltä tai se voi käyttää Kioton pöytäkirjan puhtaan kehityksen mekanismin tai Yhteistoteutusjärjestelmien hyvityksiä. Tämän seurauksena Kioton pöytäkirjan vähentämistavoitteet ovat synnyttäneet niin sanotut ”compliance-markkinat”.”
tätä pakollista järjestelmää täydentävät myös niin sanotut vapaaehtoiset hiilimarkkinat, joilla yritykset ja yksityishenkilöt voivat ostaa hiilidioksidipäästöjä vähentävistä hankkeista saatavia hiilikorvauksia. Näitä markkinoita ei säännellä, ja ne järjestetään vain vapaaehtoisten hankestandardien mukaan. Sinänsä sen tehokkuus hiilidioksidipäästöjen vähentämisessä on kyseenalaistettu.
vapaaehtoiset hiilimarkkinat voivat toteutua alueellisten aloitteiden muodossa. Esimerkiksi Chicagon Ilmastopörssi on alueellinen päästökauppajärjestelmä, joka käynnistettiin vuonna 2003 reaktiona siihen, ettei Yhdysvaltain liittohallitus ole ryhtynyt tarkoituksenmukaisiin toimiin ilmastonmuutoksen suhteen.
myöhemmin Tokion Metropolihallitus ilmoitti suunnittelevansa 1 400 suurta tehdasta ja toimistoa kattavaa cap-ja kauppajärjestelmää huhtikuusta 2010 alkaen.
kritiikki YMP: tä ja kauppaa kohtaan
kriitikot ovat huolissaan siitä, että päästökauppajärjestelmät eivät välttämättä saavuta tavoitetta päästövähennysten tosiasiallisesta vähentämisestä. Pelisääntöjen asettaminen kullekin päästökauppajärjestelmälle on poliittinen prosessi, jossa lobbariryhmät painostavat hallituksia, mikä johtaa liian lieviin sääntöihin. Mielenkiintoisen visuaalisen selityksen löydät Cap & Trade-videosta (upotettuna tämän artikkelin alalaitaan).
esimerkiksi EU: n päästökauppajärjestelmää on arvosteltu siitä, että sillä on hyvin avokätiset kansalliset jakosuunnitelmat, että se sulkee pois tärkeitä aloja, kuten ilmailun, maatalouden ja liikenteen, ja että se sallii tuulipudotusvoitot yrityksille sen ensimmäisellä jakokaudella, kun päästöoikeuksia jaettiin ilmaiseksi. Kaikki nämä mahdollistivat sen, että yritykset tekivät suuria voittoja kauppaamalla hiililuottoja markkinoilla.
on myös kritisoitu puhtaan kehityksen mekanismia, jonka avulla Kioton pöytäkirjan liitteen I (teollisuusmaiden) yritykset voivat ostaa ”sertifioituja päästövähennyksiä” (Certified emission reductions, Cer) hankkeilta, jotka vähentävät kasvihuonekaasupäästöjä liitteeseen I kuulumattomissa maissa. Vaikka nämä markkinat nousivat 6,5 miljardiin dollariin vuoden 2008 lopussa, kritiikkiä esitetään usein kehitysmaissa toteutettujen hankkeiden täydentävyydestä (siitä, että suunnitellut vähennykset eivät toteutuisi ilman päästövähennysluottojen tarjoamaa lisäkannustinta).
muut huolenaiheet liittyvät koko lähestymistapaan muuttaa CO2 hyödykkeeksi ja luoda offset-järjestelmä, joka mahdollistaa liiketoiminnan jatkamisen entiseen malliin puuttumatta nykyisten tuotanto-ja kulutustottumusten perusongelmiin.
eräs suosittu analogia on verrata nykyisiä hiilisovitusmarkkinoita keskiajan kristillisen kirkon anekäytäntöön, jossa tiettyjä hartauksia suorittaville tai suorittaville henkilöille myönnetään suhteelliset ajalliset armahdukset. Analogiat, jotka ilmentävät hyödykkeiden järjettömyyttä, voivat kuitenkin muuttua luovemmiksi-kuten verkkosivusto cheatneutral osoittaa.
ankarin kritiikki päästökauppajärjestelmiä kohtaan kohdistuu kuitenkin sen tehokkuuteen. Vaikka monet nykyisistä päästökauppajärjestelmistä ovat nyt kypsyneet ja niillä voidaan myydä runsaasti sertifikaatteja, järjestelmien yleinen tehokkuus maailmanlaajuisten nettopäästöjen vähentämisessä on kyseenalainen.
vaihtoehdot cap: lle ja kaupalle
Nasan Goddard-instituutin johtaja James Hansen on yksi suorasanaisimmista cap: n ja kaupan vastustajista. Lausunnossaan Yhdysvaltain edustajainhuoneen tapojen ja keinojen komitealle helmikuussa 2009 Hansen väitti, että YMP: n ja kaupan lähestymistavalla on seuraavat ominaisuudet:
”(1) arvaamaton hintavaihtelu, (2) Se tekee miljonäärejä Wall Streetillä ja muilla kauppalattioilla julkisin kustannuksin, (3) se on kehotus kiristää laitoksia, jotka uhkaavat ”sähkökatkoa tulossa” saadakseen lisää päästölupia, (4) sillä on yleiskustannuksia ja mutkikkuutta, joka kutsuu lobbareita ja viivästyttää täytäntöönpanoa.”
sen sijaan hän puhuu hiiliveron ja osingon puolesta. Kuten mikä tahansa muu vero, hiilivero on ylhäältä alas – politiikan väline, jossa kansallisvaltio (tai kansainvälinen järjestelmä) asettaisi hiilidioksidipäästöille veron.
vaikka Hiiliverot on toteutettu Ruotsissa onnistuneesti, ne eivät saa kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa juurikaan huomiota päästökauppajärjestelmien vaihtoehtona. Tähän verojen alhaiseen asemaan kansainvälisellä asialistalla on kaksi selitystä: ensinnäkin verotusta pidetään poliittisesti mahdottomana, koska termi ”vero” herättää vastustusta konservatiivipoliitikoissa ja monissa taloudellisissa toimijoissa, erityisesti Yhdysvalloissa.
toiseksi verotus voi ensi näkemältä vaikuttaa sovellukseltaan tasa-arvoisemmalta ja helpommalta toteuttaa. Jos kuitenkin vertaamme jo olemassa olevia verotusjärjestelmiä (esimerkiksi tuloverotusta), käy selväksi, että suuri osa poliittisista neuvotteluprosesseista, jotka johtivat esimerkiksi EU: n päästökauppajärjestelmän suunnitteluvajeisiin, voisi liittyä myös verotusjärjestelmiin. Vaikka yksinkertainen hiiliveromuoto voitaisiin suunnitella siten, että kaikkia päästöjen aiheuttajia kohdeltaisiin tasapuolisesti, todennäköisempi versio olisi hiiliverojärjestelmä, joka erottelisi ainakin alat ja päästöjen aiheuttajien koon tai mahdollistaisi jopa verovapautukset.
suhteessa Yhdysvaltoihin voitaisiin Hansenin mukaan asettaa hiilivero 115 dollariin hiilidioksiditonnilta. Tästä seuraisi 670 miljardin dollarin verotulot. Hän ehdottaa, että tämä pitäisi antaa 100% osinkona suurelle yleisölle toteamalla, että ”perhe, jolla on keskimääräistä pienempi hiilijalanjälki, tienaa rahaa — heidän osinkonsa ylittää heidän veronsa. Tämä vero kannustaa voimakkaasti korvaamaan tehottoman infrastruktuurin. Se vauhdittaa taloutta. Se edistää innovaatioita.”
tätä näkemystä ei kannateta, ja erityisesti Climate Progressin Joseph Romm on ottanut Hansenin vastuuseen lausunnoistaan, joiden mukaan tällainen vero ja osinko olisivat poliittinen umpikuja ja edustaisivat ”valitettavan riittämätöntä ja epätäydellistä ilmastostrategiaa.”
todellisuus on, että joko päästökaupan tai hiiliverojärjestelmien vaikutusvalta riippuu poliittisesta paineesta todellisiin CO2-päästöjen leikkauksiin. Teoriassa molemmat lähestymistavat voisivat olla tehokkaita, mutta ne on saatava vastuuseen lupaustensa toteuttamisesta.