KANSAS CITY, Kan. (BP)-muutama viikko sitten minun oli osallistuttava näytökseen ”21 Jump Street”, löysä Mukauttaminen 1980-luvun TV-sarja, jossa R-rated ”koominen” materiaalia käytetään päivittää tarina. Tiesin, mikä minua odottaa, mutta minulla ei ollut mitään muuta kirjoitettavaa myyntipisteisiini sillä viikolla.
Toki hämmästelin jälleen sitä, kuinka paljon tämän päivän yleisö viihteen vuoksi kestää kurittomuutta. Kun aloin kirjoittaa elokuvasta, en muistanut yhtäkään humoristista huomautusta tai silmänkääntötemppua, joka ei perustuisi mauttomuuteen. En vain ymmärrä, miksi niin monet komediat tältä vuosikymmeneltä ovat riippuvaisia” kehollisesta mudasta ” saadakseen nauraa. Ja miksi elokuvissakävijät nauravat filmin toisensa jälkeen samoille riffeille, jotka koskevat pulauttelua, ripulia tai nuorten seksuaalisten tekojen kuvauksia?
ennen kuin ryhdymme tähän, vakuutan teille, että tarkoitukseni ei ole kuulostaa yhtä mahtipontiselta kuin George Sandersin hahmo Addison DeWitt elokuvassa ”All About Eve”, kun hän julisti: ”olen kriitikko ja kommentaattori, olen välttämätön teatterille.”Enkä halua törmätä yhtä piikikkääseen kuin Clifton Webbin koppava kolumnisti Waldo Lydecker elokuvassa” Laura”, kun hän mietti: ”en käytä kynää, kirjoitan myrkkyyn kastetulla hanhen sulkakynällä.”Olen vain turhautunut ja etsin ymmärrystä sille, mikä on huvitusta tänä aikakautena.
Hollywood on aina tähdännyt alempiarvoisiin vaistoihimme — koska meillä kaikilla on ne ja alempiarvoiset vaistot on helpompi tyydyttää kuin henkisemmät. Hollywoodin kultavuosina oli kuitenkin sääntely, joka tunnetaan Tuotantosääntönä. Tämän säädellyn säädyllisyyden säännöstön ja oman vaistonvaraisen etiikkansa ohjaamat elokuvantekijät varoivat riistämästä tai repimästä yhteiskunnallisia arvoja. 1960-luvun lopun jälkeen Hollywood on hiljalleen hauduttanut yhteiskunnan moraalisen moniselitteisyyden pataan ja puolustellut rikkomuksiaan sanomalla: ”Hei, se on vain elokuva.”Ja liian usein me kristityt olemme sopeutuneet kaikkien muiden tavoin samaan turruttavaan sisältöön, jota on lukemattomissa elokuvissa.
tällä vuosikymmenellä ei ole nähty paljon satiiria tai parodiaa, joka nokkeluuden sijaan nojaisi perverssiin. Se on epäkunnioittavampaa aikaa ja elokuvantekijät ja monet elokuvantekijät tuntuvat olevan tyytyväisiä shokkiarvoon (”en voi uskoa, että näin juuri tuon.”). Esimerkiksi vuonna 2010 ensi-iltansa saaneessa synkässä komediassa ”kuolema hautajaisissa” eräs kohtaus kuvaa graafisesti iäkästä miestä, joka kärsii vakavasta ripulitapauksesta. Niin ällöttävältä kuin se kuulostaakin, takanani istuva nätti ja tyylikkään näköinen nuori nainen nauroi hetki hetkeltä sellaisella intensiteetillä, joka on juuri kuullut Abbott & Costellon kappaleen ”Who’ s On First.”Mitä olen kuullut, viime vuoden ”morsiusneidot” vie ruokamyrkytyksen kuvottavat tulokset vielä pidemmälle.
Hollywood ei ole niinkään kaupunki vaan mielentila, johon on kastettu monia toimintahäiriöön viittaavia salanimiä. Sen asukkaat vain toimittavat sitä, mitä yleisö vaatii — tai ainakin hyväksyy. Toisin sanoen elokuvantekijät ovat yhtä syyllisiä kulttuurin tilaan kuin elokuvien tekijät.
Mike Myers, Ben Stiller, Jason Segel, Will Ferrell, Chris Rock, Jonah Hill, Seth Rogan ja muut nykypäivän hauskuuttajat ovat rakentaneet komediansa ja maineensa bawdy burleskille. Useimmat näistä epäkunnioittavista koomikoista eivät tyydy pelkkään vessahuumoriin, vaan vaativat viettää suuren osan ruutuajastaan viemärissä. Mitä filmikävijöihin tulee, he istuvat teatterissa katsomassa ja kuuntelemassa ruumiintoimintoja ikään kuin se olisi ainoa paikka, josta naurut voi louhia.
elokuvat ovat vuosien varrella heijastaneet muutoksia yhteiskunnassa, mutta ne ovat myös vaikuttaneet näihin muutoksiin, todistaen usein sanonnan ”kaikki muutos ei ole edistystä.”Kysynkin, vaikuttaako elokuvien rivoudella ja karkeudella vain vähän siihen, miten käyttäydymme sosiaalisesti? Katso ympärillesi.
hellyttävimmät elokuvat, kuten Raamattuvertaukset, ruokkivat henkeä sekä viihdyttävät. Väitän, että jos Hollywoodin elokuvallinen taidemuoto haluaa parantaa kulttuuria ja yhteiskuntaa, sen on tähdättävä ylöspäin, ei vain lepytettävä alempiarvoisia vaistojamme.
”Garbage-in / garbage-out” saattaa tuntua räikeältä julistukselta, mutta meitä elokuvantekijöitä pommittaa suuri joukko mediavaikuttajia, joista suuri osa ei ruoki sielua. Roomalaiskirjeen 12: 2: ssa tehdään selväksi, että maailman mittapuut eivät saa hallita meitä. ”Älkää enää mukautuko tämän maailman malliin, vaan muuttukaa mielenne uudistumisen kautta.”Saatat pitää sen mielessä, kun käyt missä tahansa uudessa elokuvassa. Älä odota Hollywoodilta.
niin, onko siellä hienoja komediaelokuvia? Toki. Alla olevaan listaan olen valinnut sarjakuvaelokuvia eri vuosikymmeniltä, joista jokainen on saanut kriitikoilta kiitosta.
— ”Miten menee, tohtori?”(1972, luokitus G). Barbara Streisand, Ryan O ’ Neal. San Franciscoon sijoittuva erittäin nautittava komedia. Tämä on hyvä esimerkki nokkelasta kirjoittamisesta. Olen ajanut tämän nuorempien katsojien ohi, joten se ei ole vain tämän vanhan kaverin mielestä hauskaa. Näitä elokuvia on tosiaan kokeiltu vertaistesi valamiehistön edessä. Se on värillistä.
– ”his Girl Friday” (1940, not rated). Hän on toimittaja, joka haluaa mennä naimisiin ja jättää sanomalehtibisneksen. Hän on hänen päätoimittajansa ja ex-miehensä, joka ei aio päästää hyvää toimittajaa karkuun. Tästä neljän tähden komediasta ei voi sanoa tarpeeksi hyvää. Cary Grant, Rosalind Russell ja erinomainen tukeva heittivät sen ulos tässä sukupuolten välisessä yhteentörmäyksessä, jossa kukaan ei häviä.
– ”the Party” (1968, ei mitoitettu). Peter Sellers, joka esitti komisario Clouseauta alkuperäisissä ”Vaaleanpunainen pantteri” -elokuvissa, näyttelee hyväsydämistä bumbleria, joka tuhoaa vahingossa elokuvasetin ja onnistuu sitten tekemään saman elokuvan tuottajan järjestämille hienoille juhlille. Muutamia risqué-hetkiä on, mutta se on aika kesy tämän päivän mittapuulla. Visuaaliset Pilat ovat, minusta ne ovat hysteerisiä. Valitsin tämän elokuvan ja muut tämän artikkelin komediat asiaksi – kaikki huumori ei tule ruumiintoiminnoista (trendi monissa nykypäivän komedioissa). Väri, laho mitoitettu.
– ”The Great Race” (1965, G). Tämä on koominen huijaus vanhan ajan melodraamoja, Jack Lemmon erittäin hauska kuin surkea professori kohtalo, Tony Curtis stalwart kuin suuri Leslie, ja Natalie Wood valoisa kuin suffragetti. Mielestäni tässä elokuvassa on joitakin suurin näky gags kaikkien aikojen, plus suuri miekkataistelu välillä Leslie ja roisto Ross Martin. Siinä on myös piirakkataistelu, joka lopettaa kaikki piirakkataistelut. Useimmat kriitikot antavat sille vain kaksi ja puoli tähteä. Mitä voin sanoa, kollegani olivat väärässä. Värillinen.
– ”Marley & Me” (2008, some language and rude humor). Tämä romanttinen komedia / draama, perustuu tositapahtumiin seikkailuista kolumnisti John Grogan, keskittyy kuriton keltainen Labradorinnoutaja, joka onnistuu hallitsemaan vastavihitty pari elämäntapa. Se on fiksu elokuva siitä, miten ihmiset löytävät tiensä. Se on rakkaudesta, vastuusta, avioliittomyönteisyydestä ja elämänmyönteisyydestä kertova elokuva, joka siirtyy komediasta draamaan Lassien komennon helppoudella.
– ”Tangled” (2010, PG). Disneyn uusintapainos ”Tähkäpää” – sadusta on klassikko. Missä studio ’ s 2009 animoitu Oscar-voittaja, ”UP,” loistavasti kosketti heartstrings sekä funnybone, Tangled tuo takaisin charmia, jännitystä ja kodikkuutta ”Cinderella” ja ”Prinsessa Ruusunen.”(PG)
– ”Despicable Me” (2010, PG). No-good-nic super-nero Mr. Gru on sekoitus Addams Family setä Fester ja Mike Myers Tohtori Paha. Koominen tarina, nokkela dialogi ja sävelkorkeat äänimaisemat pitävät paitsi pienten, myös heidän mukanaan tulevien vanhempien tovereidensa huomion.
– ” UP ” (2009, PG). Tämä animoitu aarre alkaa kaksi lasta huomaavat, että he ovat sielunkumppaneita ja wannabe tutkimusmatkailijoita. Kevään edetessä he menevät naimisiin ja jakavat ihanan elämän. Mutta ennen kuin he voivat lähteä tutkimaan, elämä tulee tielle. Kuten tosielämässäkin, pariskunnalla on omat ongelmansa. Näemme heidän ilonsa saadessaan tietää, että he saavat lapsen, mutta menettävät lapsen syntyessään. Myöhemmin, täyteläisen elämän jälkeen, nainen kulkee eteenpäin ja vanhus odottamatta saa tarinaansa uuden jännittävän luvun. Vaikka mukana on kyynelehtiviä hetkiä, ne käsitellään taitavasti, antaen tarinalle ja luonnehdinnoille syvyyttä ja tunnetta. Produktiossa on suurta nokkeluutta ja sydäntä – se on sellainen elokuva, joka rikastuttaa niin pieniä kuin säestäviä rakkaitakin.
– ”Ihmeperhe” (2004, PG). Tämä hilpeä, vauhdikas, animaatioseikkailu on put-up supersankariperhe nyt kieltää supervoimat ja elää hallituksen suojelusuunnitelma. Ottaen aikuisten teemoja, kuten epäilys uskottomuus ja sulkutuli väkivaltaisen do-or-die histrionics, Pixar Animation Studios ja elokuvantekijä Brad Bird sisällyttää sarjakuvamainen slapstick harkittuja PG-rated wit.
– ”Hoodwinked” (2005, PG). Se on tarina pienestä Punahilkasta, jossa useat päähenkilöt antavat erilaisia tilejä poliisille-eräänlainen” Rashomon ” lapsille. Nokkela, lauluntäyteinen, se on hauska elokuva, josta vanhemmat nauttivat pienokaisten kanssa.
– ”New in Town” (2009, some language and suggestive material). Kunnianhimoinen miamilainen liikenainen siirretään Minnesotan maaseudulle, tosielämän kaupunkiin nimeltä New Ulm, ja siellä ollessaan hän arvioi uudelleen suurkaupungin arvojaan. Hän on siellä vähentämässä työpaikkoja. Mutta Sopeuduttuaan Keskilännen tunteisiin (Minnesotan talven käsittämättömästä kylmyydestä puhumattakaan) ja muutamaan koomiseen tilanteeseen Lucy Hill (Renee Zellweger) löytää elämälleen suuremman tarkoituksen, kuten myös unelmiensa miehen.
– 30 –
Phil Boatwright arvioi baptistilehdistölle elokuvia kristillisestä näkökulmasta ja on kirjoittanut ” elokuvat: The Good, the Bad, and the Really, Really Bad, ” saatavilla Amazon.com. hän kirjoittaa myös Hollywoodista previewonline.org ja moviereporter.com. Get Baptist Press headlines and breaking news on Twitter (@Baptistpress), Facebook (Facebook.com/BaptistPress) ja sähköpostiisi (baptistpress.com/SubscribeBP.asp).
-
Phil Boatwright