Coachellan suosio on synnyttänyt uudenlaisen musiikkifestivaalin-nostalgiaa ruokkivan Woodstockin pienoiskoossa, joka on täynnä rock & rollin menneisyyden ikonisia yhtyeitä ja artisteja. Viime syksynä nähtiin virkaanastujaisjuhla Desert Trip-kahden viikonlopun extravaganza, jossa esiintyivät muun muassa The Rolling Stones, Paul McCartney ja The Who.
Los Angeles sai oman esimakunsa takaiskuviikonlopusta Classic Westin kanssa 15.ja 16. heinäkuuta. Kahden illan konsertissa Dodger Stadiumilla esiintyivät Doobie Brothers, Steely Dan, earth, Wind, and Fire ja Journey sekä pääesiintyjät the Eagles ja Fleetwood Mac. Samat ryhmät tekevät kaiken uudestaan Classic Eastissa 29.ja 30. heinäkuuta Citi Fieldillä New Yorkissa.
Classic West oli täydellisen utuinen kesäinen rockkonsertti – mahdollisuus vaeltaa muistojen kaistaa (vaikka se olisikin vanhempiesi muistoja eikä sinun) ja kylpeä hyvissä fiiliksissä. Sitä ei turhaan kutsuta klassikoksi. Tässä kuusi suosikkihetkeämme viikonlopun kestävältä klassikkorock-festivaalilta.
we Will Never Be Here Again…
väistämätön osa näitä keikkoja on yhtyeen jäsenten poissaolo – olivatpa he vain jättäneet yhtyeen tai kuolleet. Tribuutit ja katkeransuloinen melankolia olivat luonnollinen osa viikonloppua, muun muassa medley Maurice Whiten kunniaksi ja Earth, Wind, and Firen jäljellä olevien alkuperäisjäsenten juhlinta. Käsin kosketeltavin poissaolo oli Eagles-laulaja Glenn Freyn – tämä keikka oli yhtyeen ensimmäinen konsertti sitten hänen Janinsa. 2016 kuolema. Hänen läsnäolonsa puute oli vielä tuore haava, jonka niin yhtyeen jäsenet kuin fanitkin tunsivat.
Freyn bändiläiset puhuivat rakastavasti kadonneesta ystävästään. Kitaristi Joe Walsh aloitti show ’ n sanomalla: ”This one’ s for you, Glenn – you ’ re in our hearts tonight and the music goes on.”Don Henley totesi,” Glenn on kanssamme tänä iltana. Glenn on kanssamme hengessä, ja Glenn on täällä myös hienon poikansa Deaconin muodossa.”
Deacon Frey näytti rumasti isältään yhtyeen alkuaikoina, ja otti osaa isänsä lauluosuuksiin, joista merkittävimpiä olivat kappaleet ”Take it Easy”, ”Peaceful Easy Feeling” ja ”Already Gone” (countrylaulaja Vince Gill teki osan raskaasta työstä muilla Freyn johtamilla listoilla). Freyn 24-vuotiaan pojan Deaconin lahjakkuus ja armottomuus olivat illan paljastuksia. Hänen sielukas laulunsa vääristi syvän lahjakkuuden kaivon, mikä viittaa siihen, että hän on perinyt paljon siitä, mikä teki Glenn Freystä ainutlaatuisen äänen. Hän ei vain pop out cover muutamia kappaleita-hän todella integroitu bändi, lainaamalla taustaharmonioita ja kitaratyylejä läpi yön eikä koskaan poistu lavalta. Mutta se oli hänen emotionaalinen julistukset, jotka todella kaatoi talon, kuten hän sanoi yleisölle, ” ainoa lääke jotain sellaista on rakkaus – te olette minun lääkettä tänään.”Hän otti musiikkitauon” Peaceful Easy Feeling ”kysyä, vaikka silminnähden tukehtui,” onko kukaan siellä kaipaamaan isääni?”- kysely, joka kirvoitti äänekkäitä hurrauksia ja herätti monet kyynelehtivät Kasvot.
myös yhtyeen ulkopuoliset Artistit osoittivat kunnioitusta edesmenneelle Kotkalle. Sunnuntai-illan konsertissa Fleetwood Macin Stevie Nicks omisti ”Landsliden”, tunteellisen balladin menetyksestä ja muutoksesta, Glenn Freylle ja Deaconille esityksestä, jonka hän sanoi tehneen isänsä ylpeäksi. Nicks odotti kappaleen loppuun asti, huomauttaen kyhmy kurkussa: ”en tehnyt sitä aiemmin, koska tiesin, että olisin alkanut itkeä enkä olisi selvinnyt siitä.”
he kutsuivat sitä paratiisiksi.
osa The Eaglesin taikaa on se, että heidän sielukkaat harmoniansa ovat aina tarkoittaneet, että he eivät tarvinneet paljon enempää kuin muutaman instrumentin ja oman äänensä mahtavaan show ’ hun. Mutta he tekivät kaikkensa tämän erityisen kihlauksen eteen, tuoden paikalle joukon lahjakkaita muusikoita ja instrumentaaliakrobatiaa hämmästyttämään yleisöä. Bob Seger liittyi yhtyeeseen kappaleella ”Heartache Tonight”, jonka hän sävelsi yhdessä yhtyeen kanssa puhelimitse.
tärkeimpiä erikoisvieraita olivat kuitenkin ne, joilla ei ollut tunnistettavia nimiä ja platinalevyjä ansiokseen. Henley lauloi Hotel California-albumin viimeisen kappaleen ”The Last Resort”, jonka hän huomasi esiintyvän harvoin konserteissa sen vaatiman” henkilökunnan ” vuoksi. He eivät kitsastelleet henkilöstöasioissa, – vaan toivat jousisektiota tukemaan tätä provosoivaa balladia-taipumuksistamme tuhota kauneimmat asiat. Oli harvinaista herkkua kuulla livenä täydessä orkestraatiossa, mitä Frey aikoinaan kutsui ” Henleyn opukseksi.”The Eaglesiin liittyi myös killer horn-osio, joka lisäsi jännittäviä riffejä uuteen sovitukseen” Witchy Woman ”-kappaleesta, ja säväyttävän, mariachia huokuvan trumpettisoolon ” Hotel Californian avajaisiin.”
kirves hioo
sekä Eaglesin Joe Walsh että Fleetwood Macin Lindsey Buckingham pitävät kunniasijaa Rolling Stonen listalla ”100 Greatest Guitarists.”Kun moni tuolla listalla ei enää elä, on helppo ajatella, että mahdollisuus ”The Classicin” kaltaiseen one-two booliin on jotain, joka kuuluu vain menneisyyteen ja Montereyn Popfestivaalin kaltaisiin. Nähdä kahden sellaisen legendan esittävän kamojaan yhdessä viikonlopussa? Se on melkein liian hyvää ollakseen totta.
Walsh oli huippukunnossa lauantai-iltana, ikonisista riffeistään kappaleissa ”Life in the Fast Lane” ja ”Hotel California” pitkiin jameihin soololistoillaan ”Life’ s Been Good” ja ”Rocky Mountain Way.”Hän on lumoava lahjakkuus ja näppäryyttä hänen väline, joka tekee mahdottomaksi ottaa silmäsi pois häntä, kun hän suorittaa.
oli Buckinghamin vuoro tuoda tavarat sunnuntai-iltana, hänen huimaavine kitarasointuineen, kuten ”Big Love” ja ”Never Going back Again”, saivat hänet näyttämään sisäisen hengen riivaamalta mieheltä, joka liehuu demonin ja rock-enkelin välissä. Kaikki hänen intensiteetti ja musiikillinen aggressio ”Big Love”, ”ketju,” ja ”Go Your Own Way”, hän toi yhtä pakottavia pehmeyttä ja näppärä touch lilting sävelet ”Never Going back Again” ja ”Landslide.”
Walsh on pelkkää rockia & roll bravado, jota ruokkii hänen ilkikurinen henkensä – musiikin antinen sprite. Sen sijaan Buckingham on rock-vastaus klassiselle kitaralle fingerpickingillä, joka nostaa hänen kansanmusiikkijuurensa stadioninkelpoisiksi nuolaisuiksi. Nämä kaksi ovat eeppisen kitaransoiton yin ja yang, varsinkin kun ne esitetään suorina komplementteina ja kontrasteina toisilleen.
Don ’ t Say That you Love Me
vuonna 1979 Fleetwood Mac teki historiaa (ja antoi Collegen marssibändille platinalevyn), kun he värväsivät USC: n Marssibändin äänittämään ja tähdittämään kappaleen ”Tusk.”Mick Fleetwood kutsui hetkeä myöhemmin” hulluudekseen.”Tässä 2012, Stevie Nicks sanoi BBC: lle,” uskon rehellisesti, että se saattaa olla parasta, mitä koko levyltä tuli, koska se oli niin hullu ja laulu oli niin hullu, ja se mitä teimme sillä videolla oli niin taianomaista, että kukaan, en usko että Yksikään yhtye on koskaan luonut uudelleen jotain niin elokuvallista.”
nähdä Fleetwood Mac tuoda saman elämän, palo, ja kyllä, lunacy live luovuttamista tämän virittää lähes 40 vuotta alkuperäisen hyvin stadium, jossa he Muotoillun hullu ja ikoninen musiikkivideo uhmaa kuvaus. Fleetwood oli huippukunnossa rummuissa, ja Buckingham osaa yhä höystää käsittämättömiä ja hyytäviä lauluriffejään guttural aplombilla. Hyvällä mittapuulla he sisälsivät musiikkivideon alkuperäisen kuvamateriaalin ja takanaan olevan troijalaisen Marssibändin. Se oli illan metallisin hetki ja mahdollisuus tuntea, että sinut siirretään takaisin osaksi rockin historiaa.
Shatter your Illusions of Love
Stevie Nicks on noitamainen, mystinen, korkein jumalatar. Ja hän toi kaikki hänen boho-queen magic lavalle tänä viikonloppuna, erityisesti kummitteleva versio ” Gold Dust Woman.”Kultaiseen huiviin verhoutuneena Nicks hurmasi ensin nimikkolaulullaan, mutta nosti sitten yleisön jaloilleen mystisillä liikkeillään, joihin sisältyi sarja pyörähdyksiä ja litania poseerauksia, jotka purkautuivat hänestä, kun hän antoi musiikin voiman ajaa häntä.
Nicks on aina luonut noitamaisen, numiinisen kuvan, mutta se toimii siksi, että hänen esityksensä saavat sinut tuntemaan, että jokin maaginen sisäinen elämänvoima ruokkii hänen lauluaan ja liikkeitään. Hänen äänensä on piinaava voima, joka viittaa siihen, että hän ei ole aivan tästä maailmasta, ja hänen säestävät ikoniset liikkeet ja vaatteet vain sinetöivät sopimuksen.
”Don’ t Stop ” X Two
sunnuntain keikka oli ”Don’ t Stop Believin ’” encoresin ilta – ensin Journey teki ”Don’ t Stop Believin ’” toiseksi viimeisen sävelmänsä ja sitten Fleetwood Mac paketoi koko viikonlopun ”Don’ t Stop (Thinking About Tomorrow) – kappaleella.”Molemmat listat ovat show-sulkijoita syystä.
”Don’ t Stop Believin ’” on tullut hieman musiikillinen punch line tässä vaiheessa, kiitos tykkää Glee ja loputon karaoke covereita. Mutta sinun täytyy olla melkoinen kurmudgeoni, ettet nauttisi siitä kokemuksesta, että kuulet sen hartaasti nauhoitettuna tuhansien innokkaiden konserttikävijöiden stadionilla.
”Don’ t Stop Thinking About Tomorrow” on lähes toisen ”Don’ t Stop”-kappaleen antiteesi, optimismin hilpeä pop-rock-puhallus vastakohtana Journey-sävelmän voimaballadimelodraamalle. Fleetwood Macin faneille oli jännittävää päättää ilta Christine McVien kappaleeseen, sillä hän oli poissa kiertuekokoonpanosta vuosina 1997-2014. ”Don’ t Stop” – kappaleen säestämä ilotulitus sai väkijoukon liikkeelle kirjaimellisesti korkealla nuotilla-poreilevan valon ja sähisevien hyvien sävelten vimmalla.
Klikkaa tästä ostaaksesi Liput klassiseen itään.