sisällissodan jälkeen suuri osa kansalaisoikeuksista Yhdysvalloissa on keskittynyt pyrkimyksiin ulottaa nämä oikeudet kokonaan afroamerikkalaisiin, ja se oli jälleenrakennuksen ensisijainen huolenaihe. Ensimmäiset lakiyritykset afroamerikkalaisten tasavertaisen poliittisen ja oikeudellisen aseman takaamiseksi olivat vuosien 1866, 1870, 1871 ja 1875 kansalaisoikeuslaki. Nuo teot suovat afroamerikkalaisille sellaisia vapauksia kuin oikeuden nostaa kanne ja tulla haastetuksi oikeuteen, antaa todisteita sekä pitää hallussaan todellista ja henkilökohtaista omaisuutta. Vuoden 1866 laki oli perustuslaillisesti kyseenalainen, ja se säädettiin uudelleen vuonna 1870 vasta neljännentoista lisäyksen läpimenon jälkeen. Neljäs kansalaisoikeuslaki pyrki takaamaan afroamerikkalaisille ne sosiaaliset oikeudet, jotka oli vielä salattu. Se rankaisi majatalojen pitäjiä, julkisten laitosten omistajia ja julkisten kulkuvälineiden omistajia afroamerikkalaisten syrjimisestä majoitustiloissa, mutta korkein oikeus mitätöi sen vuonna 1883 sillä perusteella, että nämä eivät olleet asianmukaisesti kansalaisoikeuksia eivätkä siten liittovaltion lainsäädännön alaa. Korkeimman oikeuden äärimmäisen kapea rakenne neljästoista ja viidestoista lisäyksestä edesauttoivat laillistetun rotuerottelun nousua.
vuoden 1875 kansalaisoikeuslain jälkeen alalla ei ollut enää liittovaltion lainsäädäntöä ennen vuosien 1957 ja 1960 Kansalaisoikeuslakeja, vaikka useat osavaltiot säätivät omat kansalaisoikeuslakinsa. Afroamerikkalaisten kansalaisoikeuksien laajentamiseen 1900-luvulla osallistuivat muun muassa National Association for the Advancement of Colored People, Congress of Racial Equality, Urban League ja Southern Christian Leadership Conference. Kansalaisoikeusliike, jota johti erityisesti Martin Luther King Jr., 1950-ja 60-luvun lopulla ja presidentti Lyndon B. Johnsonin tarjoama toimeenpaneva johto kannusti tähän mennessä kattavimman kansalaisoikeuslainsäädännön, vuoden 1964 kansalaisoikeuslain, läpivientiä; se kielsi syrjinnän värin, rodun, uskonnon tai kansallisen alkuperän perusteella osavaltioiden välisen kaupan kattamissa julkisissa majoituspaikoissa, eli ravintoloissa, hotelleissa, motelleissa ja teattereissa. Sen lisäksi, että laki käsitteli julkisten koulujen erottelemista, se kielsi VII osastossa syrjinnän työssä. VII osastossa kiellettiin myös sukupuoleen perustuva syrjintä.
vuonna 1965 säädettiin Äänioikeuslaki, joka asetti liittovaltion tarkkailijat vaaliuurnille yhtäläisen äänioikeuden varmistamiseksi. Vuoden 1968 kansalaisoikeuslaki käsitteli asunto-ja kiinteistösyrjintää. Kansalaisoikeuksia koskevien kongressin toimien lisäksi myös muut hallituksen haarat ryhtyivät toimiin. Huomattavimpia näistä olivat vuosina 1954 ja 1955 tehdyt korkeimman oikeuden päätökset, jotka julistivat rotuerottelun julkisissa kouluissa perustuslain vastaiseksi, ja vuonna 1955 tehdyt tuomioistuimen päätökset, jotka kielsivät rotuerottelun julkisesti rahoitetuissa puistoissa, leikkikentillä ja golfkentillä (KS. Brown v. Topekan Opetushallitus, Kans.).
1960-luvulla naiset alkoivat järjestäytyä kansalaisoikeuskysymyksen ympärille (katso feminismi). Liittovaltion Samapalkkaisuuslaki hyväksyttiin vuonna 1963, ja 1970-luvun alkuun mennessä yli 40 osavaltiota oli säätänyt samapalkkaisuuslakeja. Vuonna 1972 senaatti hyväksyi yhtäläisten oikeuksien lisäyksen (Era), jonka tarkoituksena oli kieltää kaikki sukupuoleen perustuva syrjintä, mutta epäonnistuttuaan ratifioinnissa riittävässä määrässä osavaltioita ERA: sta luovuttiin. 1970-luvulta lähtien useat homojen oikeuksia ajavat ryhmät ovat työskennelleet pääasiassa paikallisella ja osavaltiotasolla asumiseen ja työntekoon liittyvän syrjinnän estävän lainsäädännön puolesta (KS.homojen oikeuksien liike). Kansalaisoikeuksien suojelua laajennettiin edelleen Americans with disability Act-lailla (1990), jossa kiellettiin vammaisten syrjintä työelämässä ja säädettiin julkisten palvelujen saatavuuden parantamisesta.
- Johdanto
- kansalaisoikeudet Yhdysvalloissa
- bibliografia