”Oral history interview with Christina Bothwell, 2010 June 17-18”, Archives of American Art, Smithsonian Institution
Christina Bothwell syntyi New Yorkissa ja kasvoi pääasiassa New Yorkin ja Pennsylvanian kaupungeissa. Hänen vanhempansa eivät olleet sovinnaisia. Hänen isänsä James oli psykologi, kun taas hänen äitinsä Rosemary oli realistinen taidemaalari. Bothwell piirsi jo nuorena äitinsä alastonmalleja ja loi savesta itselleen nukkekodin.
lapsuudesta lähtien Bothwell on saanut” viiden aistin ulkopuolisia kokemuksia”, kuten enneunia ja selkounia, jotka ovat vakuuttaneet hänet aineellisen maailman ylittävästä henkisestä ulottuvuudesta. Tämä tietoisuus on vaikuttanut voimakkaasti hänen myöhempään työhönsä.
Bothwell opiskeli vuosina 1979-1983 Pennsylvania Academy of the Fine Artsissa maalaustaidetta yhdessä Will Barnetin kanssa.Myöhemmin hän muutti Manhattanille, jossa hän tapasi miehensä, kirjailija ja kuvittaja Robert Benderin. Hän vietti kymmenen vuotta New Yorkissa yrittäen edistää taiteellista uraansa, mutta tunsi yhä enemmän painetta ja epäautenttisuutta.
hänelle tapahtui suuri käännekohta, kun hän muutti miehensä kanssa Pennsylvanian maaseudulle. Bothwell kertoo, että ” maalle muutto oli se hetki, jolloin aloin seurata sydäntäni.”Hän näkee nyt luonnon taiteellisten ideoidensa ja vaikutteidensa pääasiallisena lähteenä. ”On ollut aikoja, yleensä kun olen luonnossa, kun olen tuntenut täysin linjassa paras kuka olen.”Hän on yrittänyt tuoda sitä virittäytymisen tunnetta kappaleisiinsa.
hän hyödynsi yhä enemmän eläimiä ja ympäröivää luontoa ja loi sekamediassa hahmoja saven, löytöesineiden ja vanhojen kankaiden avulla. Vaikka joitakin hänen teoksiaan kuvailtiin ”poikkeuksellisen taidokkaiksi, erinomaisen yksityiskohtaisiksi kuvaannollisiksi uhrilahjoiksi”, hänen 1990-luvun lopun töitään luonnehdittiin myös painajaismaisiksi tai häiritseviksi.
Bothwell teki toisen läpimurron vuonna 1999, jolloin hän osallistui Corning Museumin lasinvalmistustyöpajaan. Hän näki mahdollisuuksia yhdistää lasi jo käyttämiinsä materiaaleihin tuomaan keveyttä ja herkkyyttä työhönsä. Teoksessaan hän haastaa itsensä kuvaamaan sielua, sisäistä tietoisuutta sekä elämän ja luonnon välisiä yhteyksiä. Kuoppaan poltetun saven ja läpikuultavien lasikerrosten yhdistäminen auttaa häntä luomaan salaperäisyyden tunteen sekä nähdyt ja näkymättömät asiat. Vaikka näitä myöhempiä teoksia pidetään edelleen ajoittain ”hämmentävinä”, niitä on luonnehdittu myös ”kauniiksi”, ”eteerisiksi” ja ”seesteisiksi”.
vuonna 2017 ilmestyneessä arvostelussa kuraattori ja taidekriitikko William Warmus kuvailee Bothwellin työtä sekä metaforiseksi että kerronnalliseksi. Hän korostaa taitoa, jota tarvitaan kolmen välineen hallitsemiseen ja yhdistämiseen: maalaamiseen, keramiikkaan ja lasiin. Hän näkee siirtymät, jotka tapahtuvat, kun hän yhdistää nuo mediat teoksissaan, keinona kattaa aika: ”kun hänen hahmonsa sulautuvat yhteen tai hajoavat, se on yleensä merkki siitä, että aika virtaa, liikkeellä, kohti tulevaisuutta menneisyydestä.”Warmus kuvaa Bothwellin kappaleita ”herkiksi” ja ”lempeiksi”, mikä viittaa siihen, että ” ehkä ne ovat epämukavia nykyhetkessä, mieluummin syntymän ja kuoleman prosessien määrittelemää siirtymäaluetta?”