Place-making is a central activity for Christian groups. Kuitenkin tieteellinen kirjallisuus sisältää vain vähän vertailevaa keskustelua paikallisista kristillisistä paikkateorioista. Tässä kirjoituksessa käsitellään kymmenen etnografista kuvausta evankelisista yhteisöistä kiinnittääkseen huomiota siihen, mihin nämä kristityt kiinnittävät huomiota jokapäiväisessä paikanteossaan. Se käsittelee seitsemää problematiikkaa, jotka toistuvat yleisesti evankelisessa paikkatyössä (kielelliset, aineelliset, ajalliset, persoonalliset, translokaaliset, transsendentit ja maalliset huolenaiheet). Tämä analyysi vivahtaa nykyisiin antropologisiin väittelyihin protestanttisesta materialismista, ajallisuudesta ja persoonasta. Kirjoitus väittää, että evankelikaalisten paikkojen luomisen keskeinen periaate on uskon ja paikan yhtäaikainen hajottaminen ja yhdistäminen. Tämä johtaa samanaikaiseen tilanteeseen ja asetukseen, jota ei voida merkitä joko dis-sijoitteluksi tai perusteelliseksi emplacementiksi. Laajemmin evankelinen paikkansapitävyys tarjoaa modernin esimerkin pelotevaikutuksesta, joka eroaa paikattomuudesta. Se puhuu myös ideaalien, intentionaalisuuden ja toimijuuden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta.