joulupäivänä 1904 Carl Emil Pettersson seisoi tienristeyksessä-joko hän aikoi joutua nälkäisten Kannibaalien syömäksi tai liittyä Tabar-kansan jäseneksi. Onneksi tapahtui jälkimmäinen, jonka jälkeen hän vietti varsin merkillistä elämää.
syntyi lokakuussa 1875 Ruotsissa, noin 17-vuotiaana Pettersson lähti merille. Työskennellessään Tyynenmeren yli hän siirtyi vuonna 1898 saksalaisen kauppayhtiön Neuguinea-Compagnien palvelukseen.
värvätessään Papua-Uuden-Guinean saaria Herzog Johan Albrechtilla joulukuussa 1904 alus upposi. Pettersson selvisi hengissä ja pääsi rantaan Tabarin saarelle, joka on yksi sadoista saarista, jotka nykyään muodostavat saarivaltion.
Pettersson huomasi olevansa hibiskuspensaan alla ja melkoisen joukon paikallisten ihmisten ympäröimänä, että hän tiesi olevansa pulassa, sillä Tabarien tiedettiin harjoittavan kannibalismia. Alkuasukkaat eivät kuitenkaan syöneet häntä, vaan päättivät viedä hänet kuninkaansa Lamyn luo aikalaisraporttien mukaan siksi, että alkuasukkaat eivät olleet koskaan nähneet ketään sinisilmäistä – Petterssonilla oli kirkkaansiniset silmät.
Lamy teki myös vaikutuksen nuoreen ruotsalaiseen ja antoi hänen asua ja asua saarella. Jossain vaiheessa Pettersson joutui kuningas Lamyn tyttären, prinsessa Singdon, silmätikuksi, ja kaksikko avioitui vuonna 1907, kolme vuotta hänen saarelle saapumisensa jälkeen.
ahkerana hän ryhtyi käymään kauppaa kuivatuilla kookospähkinöillä, joita kutsutaan kopraksi, ja rakensi jopa menestyksekkään kookosviljelmän, Teripaxin. Kunnioittaen naapureitaan ja tunnollisena työnantajana mies, jota he lopulta kutsuivat vahvaksi Charleyksi, oli niin kansan suosikki, että vanhan kuningas Lamyn kuoltua Petterssonista tuli Tabarin uusi kuningas.
yhdessä Singdon kanssa he saivat yhdeksän lasta, joista yksi kuoli vauvaiässä; he hankkivat myös kaksi muuta plantaasia, Maragonin Simberin saarella ja Londolovitin Lihirin ryhmän saarilla.
valitettavasti prinsessa Singdo menehtyi lapsivuodekuumeeseen, synnytykseen ja keskenmenoon liittyvään lisääntymiselinten tulehdukseen vuonna 1921.
lapsikasan kanssa eikä kukaan huolehtinut heistä, Pettersson palasi Ruotsiin etsimään vaimoa ja törmäsi Jessie Louisa Simpsoniin. Kaksikko avioitui vuonna 1923 ja palasi Tabarin saarelle, mutta Petterssonin oleskelun aikana plantaasit olivat kuihtuneet.
lähellä konkurssia ja molemmat kärsivät malariasta, Pettersson ja Jessie yrittivät elvyttää plantaaseja, mutta epäonnistuneiden markkinoiden ja huonojen investointien takia he eivät onnistuneet.
kaikki ei kuitenkaan kadonnut, sillä Pettersson löysi simberin saarelta kultaesiintymän. Myöhemmin Jessie ja Pettersson lähtivät erikseen Australiaan, ja Jessie jatkoi edelleen Ruotsiin, jossa hän kuoli malariaan ja syöpään toukokuussa 1935.
Pettersson ei koskaan selvinnyt Australiaa pidemmälle ja kuoli Sydneyssä sydänkohtaukseen 12.toukokuuta 1937.
jos pidit tästä artikkelista, voit nauttia myös uudesta suositusta podcastistamme, The BrainFood Show ’ sta (iTunes, Spotify, Google Play Music, Feed) sekä:
- talonpoika, josta tuli voimakas keisari: Basil I
- Yhdysvaltain unohdettu keisari ja Meksikon suojelija Norton I
- mies lautalla: Poon Limin tarina
- The Would Be King
- The Truth About The Legend of Pelorus Jack
Bonus Facts:
- kannibalismista ja haaksirikosta puheen ollen vuonna 1820 valtava kaskelotti tuhosi valaanpyyntialus Essexin noin 2 000 mailia Etelä-Amerikasta länteen, ja 21-henkinen miehistö lähti turvaan kolmeen pieneen veneeseen, joissa ei ollut juuri lainkaan tarvikkeita. Heidän valintansa tässä vaiheessa oli suunnata tunnetuille asuttaville saarille, joiden he pelkäsivät asuttavan kannibaaleja, 1200 mailin päähän, tai suunnata Etelä-Amerikkaan 2000 mailin päähän, mutta noin 4000 mailin päähän nopeinta purjehdusreittiä pitkin tuon ajan tuulten takia. Välimatkasta huolimatta he valitsivat Etelä-Amerikan. Matkansa aikana he kohtasivat jossain vaiheessa saaren, jolta he enemmän tai vähemmän riistivät sen voimavarat elättääkseen itsensä. He jättivät sinne myös kolme miestä, jotka ajattelivat tuolloin todennäköisesti tuhoaan, säästääkseen tarvikkeita ja lisätäkseen mahdollisuuksia, että muut pääsisivät takaisin. Seurasi uskomattoman karmaiseva häntä. Matkallaan ne menettivät tasaisesti miehistöä ravinnon puutteen vuoksi. Jossain vaiheessa heidän oli pakko luopua miestensä hautaamisesta mereen ja sen sijaan he alkoivat syödä heitä ja juoda heidän vertaan. Lopulta heidän oli jopa turvauduttava siihen, etteivät he odottaneet jonkun kuolevan, vaan pikemminkin arpoivat sen puolesta, kenen oli määrä kuolla, ja ravitsivat muita ruumiillaan. Lopulta, 95 päivää aluksen tuhoutumisen jälkeen, heidät pelastettiin vain viisi elossa kahdella jäljellä olevalla pienellä aluksella (yksi katosi matkan varrella, eikä miehistöstä kuultu sen koommin). Kuin ihmeen kaupalla köyhtyneelle saarelle jäänyt kolmikko selvisi hengissä, vaikka olikin lopulta lähellä kuolemaa löytyessään.
- Petterssonia pidetään yleisesti poissaolevan buccaneer-kapteenin Peppi Pitkätossun isän innoittajana.
- Daniel Defoen Robinson Crusoe-teoksen (1719) esikuvana oli todennäköisesti englantilainen kaapparivene Alexander Selkirk, joka jäi Chilen rannikon edustalle saarelle, koska ei luottanut kapteeninsa laivan merikelpoisuuteen. Saarella ollessaan Selkirk viihdytti itseään Raamatun lukemisella ja vuohien jahtaamisella, ja jossain vaiheessa hän joutui itse asiassa piiloutumaan ihmiskontaktilta, kun ryhmä espanjalaisia vihollismerimiehiä tuli rantaan. Yksin yli neljä vuotta, kun Kaappari kapteeni Woodes Rogers löysi hänet, Selkirkillä oli aluksi vaikeuksia puhua, koska hän ei ollut tehnyt niin vuosiin. Useat Rogersin komentamat miehistöt kärsivät kuitenkin keripukista ja Selkirk ryhtyi toimittamaan heille tarvittavaa ruokaa. Hän pääsi kapteenin suosioon niin hyvin, että hänestä tehtiin perämies ennen lähtöä, ja hänelle annettiin toinen aluksista kapteeniksi loppumatkan ajaksi. Myöhemmin kapteeni Woodes Rogersin kirjoittama kirja sisälsi Selkirkin tarinan: Rogers ’ a Cruising Voyage Round the World: First to the South-Sea, there to the East-Indies, and Homewards by the Cape of Good Hope. Selkirkiä itseään myös haastateltiin useita kertoja seikkailustaan ja hän sai siitä jonkin verran mainetta ympäri Englantia.
- jos mietit, mitä tapahtui Selkirk-nimiselle laivalle, joka kieltäytyi palaamasta laivaan, koska ei uskonut sen olevan enää merikelpoinen, se upposi Perun rannikolla pian sen jälkeen vieden mukanaan suurimman osan jäljelle jääneistä 41 miehistönjäsenestä. Miehistöstä selvisi vain kahdeksan, mukaan lukien kapteeni. He onnistuivat uimaan läheiselle saarelle, josta laiva upposi, mutta espanjalaiset ottivat heidät myöhemmin vangeiksi ja vangittiin, missä ”espanjalaiset panivat heidät läheiseen tyrmään ja käyttivät heitä hyvin raakalaismaisesti.”Vain kapteeni selvisi sieltä hengissä ja onnistui lopulta palaamaan Britanniaan.
- toinen kiehtova haaksirikkoutuja oli ranskalainen aatelisnainen Marguerite de La Rocque de Roberval. Häntä syytettiin suhteesta jonkun kanssa aluksella, jolla hän oli (hän oli vieraana sukulaiselleen, vastikään ylennetylle Uuden Ranskan Kenraaliluutnantille). Henkilö, jonka kanssa hänellä oli suhde, kuvattiin alhaissyntyisenä yksilönä, mutta Tämän arvellaan olleen valhe miehen aristokraattisen perheen suojelemiseksi häpeältä. Hänen nimeään ei koskaan kerrottu. Joka tapauksessa Marguerite jätettiin ”demonien saarelle” Saint Lawrencenlahdelle lähelle nykyistä Quebecia vuonna 1542. Hänen kanssaan oli nuori mies, jonka kanssa hänellä oli oletettavasti suhde ja palvelijatar (on ristiriitaisia kertomuksia siitä, jäikö hän saarelle palvelijansa kanssa ja hänen rakastajansa hyppäsi laivasta ja ui rantaan liittyäkseen häneen vai jäikö hän saarelle ja hän vapaaehtoisesti päätti liittyä häneen). Joka tapauksessa sekä mies että palvelija kuolivat saarella yhdessä vauvan kanssa, jonka Marguerite sai heidän ollessaan (vauva kuoli aliravitsemukseen). Marguerite sen sijaan selvisi koettelemuksesta, joka kesti muutaman vuoden. Kalastaja pelasti hänet lopulta ja onnistui palaamaan Ranskaan, jossa hänestä tuli koulun opettaja. Hänen tarinansa tuli kuuluisaksi koko Ranskassa, ja se otettiin mukaan Navarran kuningatar Margueriten teokseen ”Heptaméron”.
- nainen lastenkirjan, Scott O ’ Dellin sinisten delfiinien saari (1960) takana oli Juana Maria. Syntynyt ja kasvanut San Nicholas Island rannikolla Kaliforniassa, Juana Maria jäi jälkeen lähetyssaarnaajat evakuoitiin saaren vuonna 1835 (hän oli etsimässä hänen vauva lapsi, jota hän ei koskaan löytänyt). Seuraavat 18 vuotta Juana eli täysin yksin luolassa, kalasti simpukankuorilla, pyydysti hylkeitä ja lintuja (teki niiden höyhenistä ja nahoista vaatteita) ja kutoi ruohosta kulhoja ja koreja. Aluksen ”pelasti” vuonna 1853 kapteeni George Nideever ja se vietiin Santa Barbaraan, jossa se käytti käsieleitä välittääkseen merkittävän tarinansa. Hän kuoli kuitenkin punatautiin kahden kuukauden kuluessa sivistyksen saavuttamisesta.