– kiitos . ”Materialistien” koulukunnalla, jonka on ajateltu olleen varhaisen buddhalaisuuden aikaisia, Cārvāka-koulukunnalla eli Cārvākas-koulukunnalla on vain niukasti todisteita sen olemassaolosta. Kirjoittaessaan Hastingsin Encyclopaedia of Religion and Ethics-tietosanakirjassa Louis de la Vallée Poussin huomautti, että Intiassa ei ollut” materialistista koulukuntaa, järjestelmää sanan täsmällisessä merkityksessä”. Tällainen mielipide ei perustunut siihen, etteivät oppineet tunnustaneet sellaisia termejä kuin lokāyata (”maailman laajuinen”?) tai cārvāka eli näillä nimillä tunnetut koulukunnat, mutta niiden alkuperää ja tarkkaa mielleyhtymää varmasti ympäröivät epäselvyydet ja epäselvyydet. Aikaisemmassa kirjallisuudessa termi lokāyata ei edustanut oppia, joka olisi välttämättä materialistinen. Buddhalaisessa saṃyutta Nikāya-kokoelmassa kaksi brahmaania kuvataan Lokāyata-näkemyksen seuraajiksi, joiden kannattajien katsotaan pitäneen hallussaan yhtä tai useampaa seuraavista neljästä väitteestä: kaikki on olemassa; mitään ei ole; kaikki on ykseyttä; ja kaikki on moniarvoisuutta. Buddhaghosan kommentaari tunnistaa ensimmäisen ja kolmannen väitteen ”eternalistisiksi näkemyksiksi” (sassata-ditthiyo ) ja toisen ja neljännen ”annihilationistisiksi näkemyksiksi” (uccheda-ditthiyo ). Myöhemmin Annihilationistisia näkemyksiä pidettiin yhtäpitävinä materialismin kanssa.
myös sanan cārvāka käyttö oli aluksi hämärän peitossa. Jotkut sanovat, että cārvāka oli nimi. Toiset ehdottavat mielikuvituksellista etymologiaa ja yhdistävät Carun (”kaunis”) vākiin (”puhe”) kääntääkseen ”viehättävää diskurssia”tarkoittavan yhdisteen; näin ymmärrettynä tavallinen ihminen, joka itse on sydämeltään materialisti, olisi pitänyt viehättävinä tämän koulukunnan oppeja, jotka tuomitsevat uskonnon ja uskonnollisesti perustetun moraalin hyödyttömiksi. Myöhemmissä kirjoituksissa nimi Lokāyata alkoi viitata cārvāka-koulukuntaan, joka jäljitettiin myyttiseen perustajaan Bṛhaspatiin. 1900-luvun jälkipuoliskolla Useita Lokāyata Bārhaspatya sūtroja koottiin eri lähteistä, mutta niiden aitous on kyseenalainen.
käytettävissä olevien lähteiden mukaan Cārvāka opetti, että maailma on sellaisena kuin me sen näemme, eli sellaisena kuin aistielimemme sen näkevät, ja että siitä puuttuu kaikki paitsi puhtaasti mekaaninen järjestys tai periaate, joka voidaan vahvistaa pelkästään aistitodisteiden avulla. Moraalinen tai eettinen järjestys, jonka kaikki muut intialaiset koulukunnat ovat hyväksyneet muodossa tai toisessa (kuten esimerkiksi heidän käyttäessään parillisia termejä dharma ja adharma), kielletään siten empiirisen todistusaineiston kanssa yhteensopimattomana. Samoin myös kaikkitietävä olento, Jumala, Kuolemanjälkeinen elämä ja lopullinen palkinto tai rangaistus teoistaan kielletään. Tästä syystä ja siksi, että se kieltää Vedojen auktoriteetin, koulukuntaa kutsutaan nāstikaksi eli negativistiksi.
Cārvāka-etiikka tunnustaa odotetusti väitteet ylemmästä voimasta ja vallasta. Tottelevaisuutta kuningasta ja valtiota kohtaan suositellaan käytännölliseksi itsesäilytyskeinoksi; muussa tapauksessa nautinnon ja rikkauden tavoittelulle annettua elämää pidetään ihanteena. Materialistit katsoivat poliittisen vallan tulevan hallittujen hyväksynnästä (lokasiddha bhavet rājā), minkä vuoksi hallitsijan mandaattia hallita pidettiin ilman jumalallista tai transsendentaalista seuraamusta. Cārvākan kosmologia tunnisti neljä alkuainetta-maan, veden, tulen ja ilman-kaiken perusaineksiksi; kun cārvākaa pyydettiin selittämään elämän tai tietoisuuden ilmaantuminen aineellisiin olioihin, kun alkuaineilta itseltään puuttuvat tällaiset voimat tai ominaisuudet, hän turvautui teoriaan, jonka mukaan tiettyjen alkuaineiden Konjunktio sijoittuu vahingossa alkuperäisistä rakenneosista puuttuviin ominaisuuksiin. Todistukseksi tästä he viittasivat käyneen juoman päihdyttävään voimaan, joka puuttuu käymättömistä aineosista. Tämä empiirinen menetelmä saattoi olla tieteellisen ajattelun edeltäjä Intiassa.
Cārvāka-tietoteoria pitää havaintokykyä ainoana pätevänä tiedon lähteenä ja hylkää eksplisiittisesti päättelyn. Lopulta koulukunta tuotti hyvin hienostuneen filosofisen kritiikin jokaisen päättelyn induktiivista premissiä kohtaan. Joskus Cārvāka-näkemys esitetään skeptisenä tiedon arvosteluna, sillä luultavasti Cārvāka-oppien kannattajan Jayarāśin mukaan aistitodisteetkin voivat johtaa harhaan.
on epävarmaa, onko koskaan ollut olemassa vakiintunutta perinteistä ”koulukuntaa” nimeltä Cārvāka tai Lokāyata, sillä meillä ei ole käytettävissämme mitään itsenäisiä klassisen kauden tekstejä, jotka olisivat nimenomaisesti sidoksissa tähän koulukuntaan. Huomattava poikkeus on Jayarāśin teksti nimeltä Tattvopaplavasiṃha, joka löydettiin ja muokattiin vuonna 1940. Siinä kirjailija paljastuu lahjakkaaksi dialektikoksi. Teos itsessään on erittäin hienostunut kritiikki kaikkia pramāṇoja eli päteviä tiedonlähteitä kohtaan, arvostellen sekä Vedalaisia että ei-Vedalaisia koulukuntia. Nyāyā -, buddhalais -, Sāṃkhya -, Mīmāṃsā-ja Jain-traditioiden havaitsemis-ja päättelyteorioita moittitaan. Jos tämä teksti kuuluu Cārvāka-Lokāyata-koulukuntaan, meidän on myönnettävä, että tämä perinne ei koostu ainoastaan materialismista, vaan siinä yhdistyvät myös skeptismin ja agnostismin elementit. Tässä valossa olisi virheellistä antaa cārvākasille tunnustusta puhtaan lisenssin ja hedonismin puolustamisesta, syytöksistä, jotka löytyvät loppujen lopuksi vain heidän vastustajiensa (kuten esimerkiksi Haribhadran ja Mādhavan) kirjoituksista. Kaiken kaikkiaan Cārvākat edustavat luultavasti uskonnonvastaista perinnettä, joka hylkäsi uskonnolliset ja hengelliset pyrkimykset ja etsi moraalisen ja sosiaalisen järjestyksen perustaa inhimillisessä rationaalisuudessa.
Katso Myös
Materialismi.
bibliografia
yhteenvedot tästä koulukunnasta löytyvät sellaisista intialaisen filosofian kompendioista kuin Haribhadran Ṣaḍdarśanasamuccaya (600-luku) ja Madhavan Sarvadarśanasaṃ-graha (neljännellätoista vuosisadalla). Haribhadra oli Jainalainen ja kuului siten ei-Vedalaiseen koulukuntaan; Mādhava oli Vaidika, luultavasti Vedāntin.
Nykytutkimuksiin kuuluu hara Prasad Shastrin Lokayata (Oxford, 1925), uraauurtava teos, joka on sekä suggestiivinen että valaiseva; Dakshinaranjan Shastrin teos a Short History of Indian Materialism, Sensationalism and Hedonism, 2d. (Calcutta, 1957), a hatuous historical rekonstruktion of the school; ja Debiprasad Chattopadhyayan lokāyata: A Study in Ancient Indian Materialism (New Delhi, 1959), a Marxist analysis of the history of Indian materialism, including usual materials from nonfilosofical literature.
Bimal Krishna Matilal (1987)