AFRIKANER WEERSTANDSBEWEGING
bibliografia
Anglo-buurisodan (1899-1902) jälkeen nykyisen Etelä-Afrikan köyhät ja suurelta osin maaseutumaiset afrikaanerit kokivat etnisen heräämisen erityisesti kielen, uskonnon ja koulutuksen suhteen. Se oli myös aluksi pitkälti englantilaisvastainen liike. Toukokuussa 1918 Johannesburgissa neljäntoista valkoisen miehen ryhmä muodosti järjestön, jota he kutsuivat nimellä ” Jong Suid-Afrika.”Kesäkuun 5. päivänä tämä löyhä järjestö muodostettiin uudelleen Afrikaaneriksi Broederbond (AB), jonka tarkoituksena oli saattaa yhteen afrikaanerit ja palvella heidän etujaan. AB: n perustuslaki teki selväksi, että ryhmään kutsuttaisiin vain Afrikaanereita—itse asiassa vain ”super-Afrikaanereita”. Jäsenyys merkitsi aikanaan uskonnollista konservatismia, kielellistä tärkeysjärjestystä ja rotuennakkoluuloja. Nuoret, erityisesti opiskelijat, saatiin mukaan nuoremman salaseuran, Ruiterwagin, kautta.
saavuttaakseen paremmin tavoitteensa AB: stä tuli salaseura vuonna 1924, ja siitä lähtien jäsenyys oli voimassa vain kutsusta. Kulissina salaseura työllisti vuonna 1929 perustettua Fak: ta (afrikaanerien kulttuurijärjestöjen liitto). AB: n johto oli selvästi hahmottanut roolinsa Etelä-Afrikassa. Bond-kongressissa elokuussa 1932 toimeenpanevan neuvoston puheenjohtaja totesi: ”Kulttuuristen ja taloudellisten tarpeiden jälkeen AB: n on keskityttävä kansamme poliittisiin tarpeisiin … tavoitteena on oltava täysin itsenäinen todellinen afrikaansin hallitus Etelä-Afrikalle” (du Toit 1976, s. 116). Tämän vuoksi AB tuki salaa Daniel Francois Malanin johtamaa HNP: tä (Yhdistynyt Kansallispuolue), joka johti puolueen voittoon vuoden 1948 parlamenttivaaleissa. Samaan aikaan AB: n johtajat kirkon sisällä perustelivat apartheidin poliittista politiikkaa Raamatun tekstien valikoivalla käytöllä.
Vuonna 1965 Brian M. du Toit julkaisi beperkte lidmaatskap (rajoitettu jäsenyys), ensimmäinen paljastus AB. Hän huomautti, että varhaisilla jäsenillä oli merkittäviä asemia afrikaansin kirkoissa, oppilaitoksissa sekä yhä tärkeämmässä teollisuus-ja yritysmaailmassa. AB: n jäsenet näyttivät ja kuulostivat naapureiltaan, mutta heidän salatut agendansa ja ennakkoluulonsa olivat aina päällimmäisinä heidän arvoissaan ja päätöksissään. Jan Hendrik Philippus Serfontein selittää tutkimuksessaan Brotherhood of Power (1978), että ”Afrikaanerille, joka pettää tai vastustaa Broederbondia, hinta on hirvittävä—täydellinen kirkonkirous. Hänet hyljeksitään Afrikaaneriyhteiskunnasta, ja liikemiestä uhkaa taloudellinen tuho” (s. 11). Kaikki johtotehtävissä olleet, erityisesti politiikassa toimineet, olivat AB: n jäseniä.
Etelä-Afrikan johtajien suurin haaste oli monietninen väestö. Vuodesta 1948 lähtien D. F. Malan pystyi estämään Intian edustuksen parlamentissa. Vuonna 1958 uusi pääministeri, Hendrik F. Verwoerd, otti käyttöön yhä ankarampia politiikkoja koskien ”heimojen” kotimaiden maantieteellistä erottelua (”bantustanit”), kun taas asuinalueiden erottelua (valkoisilla alueilla työskenteleville mustille) käytettiin sosiaalisten kontaktien estämiseen. Väestörekisteröintiä, sekoittumista, seka-avioliittoja ja muita asioita koskevat lait perustuivat selvästi ihonväriin. Valistuneemman ja liberaalimman ajan poliittisena jäänteenä ”värilliset” ihmiset jäivät Äänestysrooleihin Kapmaan provinssissa. Kun kaikki värillisten edustuksen rippeet parlamentissa poistettiin pääministeri John Vorsterin johdolla, AB oli kuitenkin haltioissaan.
yksi parhaiten varjelluista salaisuuksista ja yksi voimakkaimmista välineistä AB: n ihanteiden tavoittelussa oli salaisten vahtikoirakomiteoiden järjestelmä. Jokaisessa komiteassa oli jonkin tietyn alan tai ammatin asiantuntijoita, ja AB: lla oli näin sormensa Etelä-Afrikan sykkeessä. AB ohjasi hallituksen kautta yhä eristäytyneempää kansallista politiikkaa. Se, mikä alkoi Anti-Englanti kulttuurijärjestö vähitellen tuli enemmän poissulkevia kuin salaseura, joka oli keskeinen vähitellen alkuunpanija täydellinen apartheid Etelä-Afrikassa. Mustia siedettiin” valkoisilla alueilla ” vain työläisinä, ja värillisillä ja intiaaneilla oli omat asuinalueensa. Muun Etelä-Afrikan oletettiin kuuluvan valkoisille, erityisesti AB: n johtamille Afrikaanereille.
Etelä-Afrikan apartheidista kumpuavan rotupolitiikan saavuttaessa hedelmää demokraattisemman asenteen omaavat haastoivat heitä yhä enemmän. Siihen kuului organisaatioita, jotka edustivat neljää ”rodullista” ryhmää, mukaan lukien Afrikan kansalliskongressi, joka edusti mustia afrikkalaisia. Osa johtotehtävissä olleista Afrikaanereista tapasi salaa ANC: n jäseniä Etelä-Afrikan ulkopuolella. Vastauksena syntyi joukko äärioikeistolaisia järjestöjä, joiden kaikkien tavoitteena oli ylläpitää valkoista yhteiskuntaa erillisellä maantieteellisellä alueella. Näiden joukossa olivat Afrikaner Weerstandsbeweging (AWB, perustettu 1973); Vereniging van Oranjewerkers (Oranialaisten työntekijöiden järjestö, 1980); Afrikanervolkswag (Afrikaner People ’ s Guard, 1984); Blanke Bevrydingsbeweging (valkoinen vapautusliike, 1985); Boere-Vryheidsbeweging (buurien vapausliike, 1989); ja buurien Valtionpuolue (buurien valtio) (1990). Jokaisella näistä liikkeistä oli mahtipontisia ajatuksia valkoisen Etelä-Afrikan säilyttämisestä tai ainakin valkoisten etnisten erillisalueiden säilyttämisestä tulevassa Etelä-Afrikassa enemmistöhallinnon alaisuudessa. Jotkut julistivat olevansa valmiita tarttumaan aseisiin puolustaakseen vaatimuksiaan.
AFRIKANER WEERSTANDSBEWEGING
Afrikaner Weerstandsbeweging (AWB) perustettiin vuonna 1973 Eugene Terre Blanchen ja muutaman ystävänsä salaseuraksi Heidelbergissä (Transvaalissa). Vuonna 1979 he luopuivat salailukomponentista saadakseen suuremman vaikutuksen. Tämä puolimilitantti, äärikonservatiivinen ääriryhmä perusti Blanke Volkstaat-puolueen (White People ’ s State Party) vuonna 1980 ja alkoi pyrkiä ihanteeseen valkoisesta kotimaasta. Jotkut jäsenet, jotka huomasivat, ettei heillä ollut poliittista vaikutusvaltaa, hajottivat puolueen vuonna 1982 ja liittyivät kahteen oikeistopuolueeseen, Herstigte Nasionale Partyyn (HNP) ja konservatiivipuolueeseen (CP). AWB-liike kuitenkin jatkui.
liikkeen toinen siipi, Stormvalke (Storm Falcons) toimi armeijaryhmänä, ja ajan mittaan ne korvattiin khakipukuisilla Wenkommandoilla. AWB toimi pienissä Boere-Brandwag-nimisissä järjestyksenvalvojasoluissa, joissa oli seitsemästä kymmeneen jäsentä. Vuonna 1990 liike sai noin 150 000 aktiivista kannattajaa, mutta vain 15 000 rekisteröityä jäsentä.
muut oikeistolaiset puhemiehet luonnehtivat AWB: tä tunteelliseksi ryhmäksi, joka rakentui Eugene Terre Blanchen persoonallisuuden ympärille. Carl Boshoff (Afrikaner Broederbondin entinen puheenjohtaja ja Vereniging van Oranjewerkersin johtaja) sanoi tälle kirjailijalle elokuussa 1990: ”on suurenmoinen kokemus kuulla hänen puhuvan – – mutta hänen suunnitelmansa on mahdoton.”Useimmat muiden ryhmien edustajat olivat yhtä mieltä siitä, että hänen suunnitelmansa, nimittäin volkstaatin (kansallisvaltion) perustaminen, johon kuuluivat Transvaali, Oranjen Vapaavaltio ja Vryheidin tasavalta (Tämä viittaa niin kutsuttuun Nieuwen Republikaaniin, joka muodostettiin vuonna 1884 Pohjois-Natalissa), oli täydellinen harhakuvitelma.
AWB: n lippu muistuttaa hakaristiä. Terre Blanche kiisti sen yhteyden natsismiin tai kolmen kuutosen Antikristus-symboliikkaan ja väitti sen olevan kolmen Seiskan Kristusta kannattava kokoonpano. Terre Blanchen mukaan lippu ja liike olivat omiaan herättämään konservatiivisia Afrikaanereita. Hänen mukaansa CP ei olisi virallinen oppositiopuolue ilman AWB: n tukea. Joka tapauksessa, Terre Blanche väitti, CP: n parlamentaarikot olivat kaikki AWB: n jäseniä. He vastustivat presidentti de Klerkin ”luovuttavan” maan Nelson Mandelalle ja ANC: lle.
Terre Blanchen rasistiset julistukset ja hänen ja muiden Ventersdorpin (Länsi-Transvaalin) alueella työskentelevien mustien kohtelu johtivat usein poliisin yhteenottoihin ja väliintuloon. Lopulta hänet tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen mustan vartijan murhayrityksestä. Hän sai vapautensa kesäkuussa 2005.
kaikkien muiden poliittisten puolueiden ja liikkeiden tavoin AWB hajosi vähitellen. Äärikonservatiiviset tunteet viipyvät Uudessa Etelä-Afrikassa ja saavat ilmaisunsa oppositiojärjestöissä.
Katso myös Apartheid.
bibliografia
Booysen, Hercules. 1985. Dinamiese Konserwatisme. Pretoria: Oranjewerkers Promosies.
du Toit, Brian M. 1965. Beperkte Lidmaatskap. Kapkaupunki: John Malherbe.
———. 1976. Kulttuurisen jatkuvuuden kokoonpanot. Rotterdam: A. A. Balkema.
———. 1991. ”Äärioikeisto nykyisessä Etelä-Afrikan politiikassa.”Journal of Modern African Studies 29 (4): 627-667.
Lubbe, W. J. G., toim. 1983. Witman, waar on jou Tuisland? Pretoria: Oranjewerkers Promosies.
Serfontein, J. H. P. 1978. Vallan veljeskunta. Indiana University Press.
Wilkins, Ivor ja Hans Strydom. 1978. Super-Afrikaners: Inside The Afrikaner Broederbond. Johannesburg: Jonathan Ball.
Zille, Helen. 1988. ”Oikeisto Etelä-Afrikan politiikassa.”In a Future South Africa: Visions, Strategies, and Realities, edited by Peter L. Berger and Bobby Godsell. Kapkaupunki: Ihminen & Rousseau.
Brian M. du Toit